Pikkujoulutapaamisehdotus

Mikäli kaikille teille sopii, tapaamme lauantaina 9.12. Hannalla.

"Satavuotias romaani on hermolepoa nykyihmiselle"

Tämänpäiväisessä HS:ssa oli mielenkiintoinen artikkeli klassikoista ja niiden uusista suomennoksista. Juttua koristi varsin suurikokoinen ja mielikuvitusta kiihottava valokuva Matti Raninista lukemassa otteita Edgar Allan Poen Kootuista kertomuksista.

Jaana Kaparin on suomentanut kaikki Poen novellit, tuloksena yli tuhatsivuinen teos. Tuskin maltan odottaa pääseväni novellien kimppuun. Olen kovasti pitänyt niistä muutamista lukemistani jo aikaisemmin. Kapari selittää, kuinka Poeta on pidetty pitkään "kauhukirjailijan", mutta eihän koko genreä ole ollut olemassakaan Poen elinaikana! Sen sijaan hän on "nimenomaan lyyrikko, joka vain kirjoittaa kauheista asioista."

Muitakin mielenkiintoisia käännösprojekteja on meneillään. Kaikki Shakespearet ovat työn alla WSOY:llä. Dostojevskin uusia käännöksiä voi odotella Otavalta.

Näitä odotellessa voi kokeilla itse klassikon kääntämistä: www.hs.fi/kirjat

Mitä ajattelin tänään

Hei Ystävät Hyvät,

Olen huolissani.
Amadan tulevaisuus näyttää horjuvan.
Ajatuksiini hiipii toistuvasti erään ystäväni toteamus;

"Kuka jaksaa koko ajan lukea samoja kirjoja kuin muut?".

Toivon todella että ME jaksaisimme.

Ehdottaisinkin siis seuraavaa;
pidimme nyt 'joululoman' etuajassa,
joten vielä ennen vuodenvaihdetta voisimme tavata esimerkiksi pikkujoulun merkeissä
ja valita uuden kirjan luettavaksi.

Tarkkailkaapa kalentereitanne pikkujoulua silmällä pitäen
ja vielä kauniiksi lopuksi ehdottaisin Pekalle (Keskeneräisten kirjojen klubi)- lisänimen poistoa, se näyttää jotenkin 'jinxsaavan' Amadan toimintaa...

José Saramago - Jeesuksen Kristuksen evankeliumi

Siitä asti, kun Jeesus Nasaretilainen kuoli Golgatan teloituspaikalla ristiinnaulittuna ja evankeliumien tarinoiden mukaan nousi pääsiäisenä kuolleista, on kysymys Kristuksen ihmisyyden ja jumalallisuuden suhteesta askarruttanut ihmismieliä. Tämä oli myös varhainen kiistanaihe kristittyjen parissa. Oliko Jeesus ihminen? Oliko hän jumala? Oliko Jeesus ensin ihminen, ja vasta sen jälkeen tuli jumalalliseksi? Tuliko Jumala Jeesukseen sillä tavalla, että hän syrjäytti alkuperäisen ihmisen? Mitä kautta hän meni ihmiseen? Milloin tämä tapahtui? Mihin alkuperäinen Jeesus joutui? Hylkäsikö Jumala Jeesuksen ristillä? Kärsikö ristillä Jumala vai ihminen? Nämä ovat niitä kysymyksiä, joita ensimmäisten vuosisatojen uskovaiset pohtivat. Eivätkä vain pohtineet, vaan riitelivät ja tappelivat näkökulmiensa puolesta. Ja ajoivat erimieliset, vähemmistöön jäävät seurakunnistaan. Ehkä ohimennen myös tappoivat muutamia. Erimielisyys on ymmärrettävää, sillä Raamatun Uusi testamentti ei ole ollenkaan selvä ohjenuora. Paljon asiaa lienee jäänyt kirjoittamatta muistiin ja kertomatta. Tästä sekaannuksesta merkki on jo sekin, että evankeliumeja Raamatussa on kokonaista neljä kappaletta. Lisää on olemassa Raamatun ulkopuolella. Ja Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on taas uusimpia ja vähemmän tunnettuja kuvauksia Herramme elämästä maan päällä
Hyvin usein evankeliumien kertomuksissa Jeesuksen inhimillisyys hautautuu hänen jumalallisuutensa alle. Jopa armahtaessaan hän on läpikotaisin pyhyyden täyttämä. Ympärillä olevat ihmiset vaistoavat tämän ja jäävät mykkinä todistamaan tapahtuneita ihmeitä. Saramagon Jeesus on erilainen. Kirjan alusta selviää, että hän on kyllä jotain jumalallista syntyä, mutta tämän tajuamiseen menee hänellä itselläänkin iso osa elämästä. Hetken lukija jopa epäilee, että onko Jeesus sittenkin sielunvihollisen siittämä. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka erämaassa vaelteleva Saatanaksi kutsuttava paimen isällisesti ottaa hänet kaitsemaan kasvavaa laumaansa. Paimenena ollessaan nuori Jeesus kohtaa myös ensimmäistä kertaa Jumalan. Sivumennen sanoen evankeliumin sielunvihollista esittävä paimen on paljon humaanimpi ajatuksiltaan kuin juutalaisten Jerusalemin temppelin veriuhreista nauttiva Jumala. Tämä Jumala huokaa nautinnollisesti, kun näkee teuraan veren pulppuavan katkaistuista kaulasuonista. Tietoisuus omista kyvyistä ja tehtävästä aukeaa Jeesukselle vasta vähitellen. Lopullisesti tämä selviää 40 päivää kestävissä Jumalan, Jeesuksen ja Saatanan välisissä neuvotteluissa sumun peittämällä Gennesaretinjärvellä. Kaikki kolme sopivat hyvin samaan soutuveneeseen. Mikä ettei, sillä Jumala tarvitsee Saatanaa ja Saatana Jumalaa, mikäli Jumalan suunnitelmat sopivat Jeesukselle. Täällä paljastuu myös, että Jumala on ajan Herra. Näinollen Jeesuksella ei oikeastaan ole muuta mahdollisuutta, kuin hyväksyä Jumalan suunnittelema kohtalo. Tämä taas tietää ristinkuolemaa, mutta ikuista kunniaa ja unohtumattomuutta. Näin täyttyy Taivaan Isän suunnitelma uudesta uskonnosta, joka perustetaan marttyyrien verestä. Kun Jeesus pyytää kertoa tulevista ajoista, Jumala hieman vaivautuneesti kertoo ensinnä opetuslasten kohtalot, sitten alkukirkon marttyyrien nimet kuolintapoineen unohtamatta myöhempien aikojen ristiretkiä ja inkvisitiota... Ihmis-Jeesuksen reaktio tähän kaikkeen on kauhistus. Hän yrittää loppuun asti kääntää Jumalan suunnitelman. Hän sanoo kiinniotettaessa olevansa juutalaisten kuningas, ei Jumalan Poika, mikä tietää varmaa teloittamista roomalaisten miehittäjien käsissä. Mutta kaikki valuu hukkaan, kuten voimme tänään huomata.
Saramagon kirjan mielenkiintoisuus ja sen suurin ansio on se, että hän kirjoittaa niin monista evankeliumeissa epäselviksi jääneistä kohdista. Ensinnäkin hän kertoo siitä yöstä, jolloin tuleva Jeesus-lapsi sai alkunsa äitinsä kohdussa. Toiseksi hän käsittelee dramaattisesti Betlehemin lastensurmaa. Oli Jeesuksen onni, että hän joutui asumaan luolassa, sillä sinne eivät Herodeksen sotilaat osanneet, vaan varsinainen kylä joutui kokemaan 25 poikalapsen menetyksen. Jeesuksen isä Joosef sai tästä tapahtumasta ikuisen trauman, sillä hän oli tiennyt sotilaiden tulosta. Tästä huolimatta hän ei tehnyt elettäkään varoittaakseen kylän asukkaita, vaan huolehti ainoastaan omasta pojastaan. Tätä syyllisyydentunnetta joutui myös Jeesus aikanaan kantamaan. Onhan juutalaisten jumala luvannut kostaa isien pahat teot pojille saakka. Selvitetyksi myös tulee se, miten Jeesus kohtasi Magdalan Marian, joka tässä tarinassa kaunistelemattomasti oli prostituoitu aina siihen hetkeen, kun Jeesus astui hänen talonsa portista sisään. Siihen hetkeen, mutta ei sen jälkeen. Jeesuksen ja Marian suhde on evankeliumissa kiihkeä ja sytyttävä, mikä jälleen korostaa Saramagon Jeesuksen ihmismäisyyttä. Saramagon Jeesus on mies, joka voi laajeta tietystä kohdasta, kuten "kaikki miespuoliset maailmassa".
Saramagon erityiset ansiot Jeesuksen Kristuksen evankeliumi -kirjassa ovat mielestäni tekstin oivaltavuuden, erikoisten näkökulmien saralla. Teksti itsessään on ehkä vähän poukkoilevaa, mutta tätä seikkaa en voi totuudenmukaisesti arvostella, koska en ole voinut lukea alkuperäiskielistä teosta. Ilmestyessään katolisen valtauskonnon maassa kirja on varmasti herättänyt pahastusta. Näin varsinkin, kun kirjassa käsitellään "pyhää" Mariaa varsin kansanomaisesti ja edellä mainitulla tavalla "riisutaan" Jeesukselta osa hänen sädekehäänsä. Tämä ei välttämättä ole väärin, sillä jos ajatellaan keskustelun kulkevan akselilla ihminen - jumala, Saramagon näkemys sopii kyllä tälle janalle. Mikään normaali ihminen hän ei kuitenkaan ole, varsinkaan sen jälkeen kun tajuaa että hänellä on kyky tehdä ihmeitä. Ja tätä ihmeidentekokykyä hän käyttääkin aina kalastuksesta ihmisten parantamiseen asti. Evankeliumeista poiketen Jeesus ei kuitenkaan herätä Lasarusta kuolleista. Näin hänen siskonsa Marian toivomuksesta, jonka mukaan pahin rangaistus ihmiselle olisi kuolla kahteen kertaan. Jälleen siis Jeesus tekee humaanin ratkaisun!
Pidän kirjaa lukemisen arvoisena elämään ja uskontoon hieman kevyemmällä otteella suhtautuvalle lukijakunnalle. He siitä varmasti saavatkin eniten irti. Tässä evankeliumissa Jeesus todella on ihminen lihaa ja verta

Uutta suolattavaa

Ilman että paljon viimeisestä kerrasta kertoisin tässä nyt ensiksi seuraavan kerran tarpeelliset tiedot:

Vénédikt Erofejev: Moskova - Petuški : runoelma

kirja löytyy runsaasti kirjastossa. Niin tässä vielä mukava nettisivu, jolla voisi tutustua aiheeseen, sieltä löytyy kuvia ja tekstikatkelmia.
Wikipediassakin kirjoittaja on mainittu.

Toisen vuoden käynnistelyä

Amadan toinen vuosi käynnistyi eilen. Paikalla olivat vakiojäsenten (Tuija, Hanna, Mauri ja Pekka) lisäksi kolme uutta ihmistä, Till, Varpu ja Jaakko.

Vaihdoimme muutaman ajatuksen Vonnegutin Teurastamo 5 -kirjasta. Itse pidin kovasti siitä otteesta, jolla Vonnegut käsitteli sotaa ja ihmisen mieltä. Tapahtumien näennäinen samanaikaisuus, historian päällekkäisyys ja yhtäaikaisuus sekä yleinen elämän mielettömyys muuttuivat varsin mutkattomiksi seikoiksi Vonnegutin käsittelyssä. Jopa kirjan avaruusjaksot olivat epäluonnollisuudessaan täysin saumattomasti kokonaisuuteen sopivia. En osaa analysoida kirjaa tämän enempää, mutta lukukokemuksena se oli melko vaikuttava.

***
Kuten oikealla yläpuolella kuvauksessa lukee, luemme e h k ä joskus kirjoja. Eilen keskityimme muutaman puolivillaisen kirjaan viittaavaan lauseen jälkeen pääasiassa viinin maisteluun. Illan aikana tyhjenivät seuraavat viinipullot:
Le Grand Noir, Cabernet - Shiraz, Ranska 2003.
Chateau Ksara ... hmm.. Libanon 2003.
Masseria Trajone, Italia 2002.
Morgado de Silgueiros, Portugal 2003.

Viimeinen viini johdatteli meidät (kömpelöhkösti) seuraavan kirjailijan pariin, joka on José Saramago. Jokainen valitkoon vapaasti hänen laajasta tuotannostaan yhden teoksen.

***
Seuraavan kerran kokoonnumme Pekalle 30.10. klo 18 alkaen.

Kaaos on vain liuta järjestäytymättömiä asioita

Ilmaston kohtuuton lämpimyys hämärtää ihmisen käsityskykyä tulevasta ja jo olevasta. Eli kaiken ymmärryksen mukaan nyt on jo syksy.

Oletteko saaneet levättyä ja kerättyä voimia tulevan talven koitokseen? Olisiko aika nähdä?
Ehdotan ajankohdaksi ensi lauantaita, mikä menee jo syyskuun puolelle (2.9.) Paikka voi olla vanha tuttu Valtakatu jollei muita ehdotuksia ilmene.

Vastaus haasteeseen

Kiitos haastajille, Lauralle ja Inkalle.

1. Yksi kirja, joka muutti elämäsi:
Vaahteramäen Eemeli oli ensimmäinen lukemani kirja. Oli aivan uskomaton tunne alle kouluikäisenä yhtäkkiä tajuta, että toisia todellisuuksia on aivan tuossa käden ulottuvilla. Koko lapsuuteni ajan luin kesäisin varastossamme olevassa rankisessa vinon pinon kirjoja, sarjakuvia ja yöjuttuja.

2. Yksi kirja, jonka haluaisit mukaan autiolle saarelle:
Taas tämä autiosaarikysymys. Koraani tai raamattu. Tuskin lukisin kumpaakaan, tuijottaisin katatonisesti tyhjyyteen.

3. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon:
Hetkittäin hupakoidun esimerkiksi joistain ihme maailmanvääristelykirjoista (eli ns. elämäntaito-oppaista tyyliin zen tai 9 oivalluksen tie.. no huh..), sisustuskirjoista tai vaikkapa Lassi ja Leevi-sarjakuvista vuonna 1995.

4. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Tämä on niin kornia.. Robert James Waller: Hiljaiset sillat.

5. Yksi kirja, jonka toivoisit tuleen kirjoitetuksi:
Life for Dummies (kuinka selvitä hengissä arjesta).

6. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:
Jätän kirjat helposti kesken. Miten tähän siis voi vastata... en suostu.

7. Yksi kirja jota luet paraikaa:
José Saramago: Toinen minä.

8. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:
Vonnegut: Teurastamo 5.

9. Haaste:
Pekka, Mauri, Hanna, Matti, Tua ja mahdollinen uusi jäsenemme Jaakko.

Rakkaus, ystävyys ja yksinäisyys

André Brinkin kirjasta Kun vielä muistan jäi mieleen seuraava ajatus:

Jos ihmissuhteemme olisivat täydellisiä, jäisikö tilaa kirjallisuudelle, musiikille, taiteelle?

Kirja oli mielenkiintoinen kokemus. Lähes 70-vuotiaan miehen näkökulmasta kirjoitettu muistelmateos pakotti venymään omien (pienien ja suppeiden) ajatusmaailmojen äärirajoille. Välillä oli vaikea mieltää isoisäni ikäisen miehen rakkauskertomuksia tosiksi tai tapahtuneiksi.

Vanheneminen lienee vaikeampaa naisille kuin miehille. Seikka josta kirjan vanheneva miespäähenkilö kantoi suurinta huolta, oli hänen potenssinsa. Naisilla seksuaalinen "kuihtuminen" tapahtuu verrattain varhemmin kuin miehillä, näin olen ymmärtänyt. Toisaalta vanheneminen prosessina on äärimmäisen kiehtova, ajatuksena suorastaan lumoava. Toisinaan kammoan ryppyjä, juonteita tai vyötärölle kertyviä makkaroita, mutta aina silloin tällöin muistan kuinka tämä kulttuuri on muokannut minut ihannoimaan nuoruutta - tuolloin vilkaisen peiliin ja totean, että näin on ihan hyvä.

Toinen keskeinen mieleeni jäänyt ajatus kirjasta liittyi yksinäisyyteen. Päähenkilömiehellä oli kymmenittäin naissuhteita, rakastajia, hetkellisiä ihastuksia, yhden yön, kahden yön, kuukausien tai vuosien suhteita. Lopussa hän hyvästelee yli satavuotiaan äitinsä kuolinvuoteella -ja huomaa olevansa yksin. Äidillä ei ole ketään muita kuin hän - edes hän, poikansa! - ja päähenkilö on juuri menettänyt viimeisimmän rakkaansa. Vähitellen päähenkilö tuntuu alistuvan kohtaloonsa; ei surullisena, ei pettyneenä, ainoastaan tilansa todeten. Olen yksin, tämä elämä nyt meni näin.

Kirjan poliittinen ulottuvuus liikkuu Etelä-Afrikan arkaluontoisen tilanteen ja viimeisimmän Irak-selkkauksen välillä. Sota ja rakkaus, politiikka ja ihmissuhteet kietoutuvat yhteen kuin hedelmällisessä maaperässä kasvaneiden viiniköynnösten hedelmistä syntyneet makuyhdistelmät. Päähenkilö hurmaakin kirjan alussa naisia nimenomaan nasevilla ja kielellisesti rikkailla viinikuvauksillaan. Mitä vaikeammiksi poliittiset tilanteet käyvät, mitä raaemmaksi sodat kasvavat, sitä vähemmän jää tilaa aistimuksille ja kuvauksille. Tulee mieleen, että kirjailijalla on ollut kiire saada sanotuksi kaikki mielessä olevat asiat. Tällöin hän on keskittynyt olennaiseen; naiseuden kuvaamiseen, rakkaudesta kirjoittamiseen.

Mitä rakkaudesta loppujen lopuksi jää jäljelle? Muistikuvia rakastetun piirteistä, naurahduksista, tuokioista, tuoksuista, hikisistä hetkistä, suolan mausta iholla. Ihminen yhdistyy tiettyyn hetkeen, tiettyy aikaan elämäämme, ja kirjassa myös aina tiettyihin poliittisiin periodeihin. Uusi ajanjakso yhteiskunnassa toi mukanaan uuden ihmisen.

Tavallisen kuolevaisen -mihin itse lasken kuuluvani - elämässä ei ikinä tapahdu mitään niin kaunista tai runollista kuin kirjoissa.

Siksi kai on olemassa kirjallisuus. Koska ei ole täydellisyyttä.

Shakespeare

Kesälukemista:

Holden, Anthony: William Shakespeare.
Simonsuuri, Kirsti: Nautintojen ajan aarre: William Shakespearen sonetit.

Tällä hetkellä kesken:
André Brink: Vielä kun muistan.

Ja tämäkin vielä:
Yritän kahlata läpi Anthony de Mellon Havahtumista. Takkuista on.

Luettu:
Knut Hamsunin Mysteerioita. Merkillinen kirja joka jäi vaivaamaan mieltä.

Lukuloma

Amada kirmaa kesälomalaitumille heinäkuun ajaksi.

Uusi lukunautinto on kyllä valittu (kerrohan Pekka kaikille se..) joten elokuussa taas ta-va-taan!

Huhtikuinen hämärä hetki

Kirjallisuuskerho Amada kokoontui torstaina 20. huhtikuuta Tuuba:n mukavissa kotitiloissa. Iltamme alkoi noin kello 20 yhteisellä tervehdyksellä, jonka jälkeen otimme keskustelunaiheeksi Salingerin Sieppari ruispellossa -kirjan. Valitettavasti aikataulumuutoksen vuoksi parilla osallistujista oli kirja huonosti hallussa. Heidän tuskaiset huutonsa kaikuilivat kauan Kemijoen vielä hyisellä jäälakeudella... Mutta kuitenkin todettiin Salingerin olleen omana aikanaan moderni kirjoittaja. Kirjasta saattoi aistia 50-luvun yhdysvaltalaisen nuorison kapinallisuutta ja uhmaa aiempiin sukupolviin verraten. Mainittiin Salingerin olleen erikoinen kirjailija, joka saattoi säilytellä pitkiäkin aikoja mielestään epävalmiita käsikirjoituksia. Niitä on julkaistu jopa post-mortuumisti. Sieppari ruispellossa -kirjan päähenkilö oli erikoinen nuorimies. Tämän erikoisuuden varmisti hänen hyvä taloudellinen ja muu tilanteensa, joka mahdollisti toimeentulon ilman paneutumista opiskeluun tai työskentelyyn. Mikään kovanaama hän ei silti ollut, minkä todisti tämän läheinen ja hyvä suhde siskoonsa. Kirjan tapahtumat ja henkilöt oli sijoitettu jo selvästi nykyistä muistuttavaan moderniin maailmaan. Tarina voisi olla totta meidän aikanammekin. On helppoa uskoa kirjan olleen omana aikanaan nykyaikainen rakenteeltaan ja henkilöiltään.
Keskusteltuamme kirjasta paneuduimme yhtä intohimoisesti tarjolla oleviin maan antimiin. Yltäkylläisyys on monipuolisuutta. Illan yllätysvierailija oli Bacchus, joka kuitenkin tyytyi seuraamaan tapahtumia ympärillään matalalla profiililla. Siis ei suinkaan itseään esille tuoden. Osan vieraista saavuttua tulisilla vaunuilla, ei heillä ollut mahdollisuutta kaikkeen tarjontaan.
Auringon laskiessa vaipui kaupunki ympärillämme hitaasti pimeyteen, ja Amada:nkin tämänkertainen kokoontuminen päättyi. Niinhän katoavat ja loppuvat suuret sivilisaatiotkin ajan pyörteissä. Mutta kuten Niili-virran Egypti, Suuri Krokodiili, virkoaa kirjallisuuskerho Amada jälleen 12. toukokuuta kello 20.00. Aiheena on tuolloin Erich Maria Remarquen kirja Taivas ei tunne suosikkeja.
Mikäli muutoksia ilmenee, siitä ilmoitettaneen jäsenille joko tämän blogin kautta tai muuten.

Muutos edelliseen

Sopisiko sittenkin tapaaminen meillä tämän viikon torstaina, eli 20.4. klo 20?
Pidämme sellaisen lyhyen istunnon, puhumme nopeasti ja hiljaa, lopetamme ennen kuin kukaan huomaa kenenkään edes aloittaneen.

Kirja lienee luettu jo lähes kaikilla, näin ymmärsin. Jollei joku ole ehtinyt, ei se mitään! Kuka niitä kirjoja aina loppuun saakka lukee.. En minä ainakaan (paitsi tällä kertaa).

In vino veritas

Bulgakov on käsitelty ja on aika siirtyä eteenpäin elämässä. Vilkkaahkoa keskustelua siivitti jälleen muutama punaviinipullo, joista toiset olivat maukkaampia kuin toiset.

Seuraava kerta sovittiin pidettäväksi torstaina 27.4. Siihen mennessä olemme kaikki lukeneet J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -kirjan. Kumma kyllä olemme kaikki onnistuneet välttämään teokseen tutustumisen aikaisemmin! Nyt on korkein aika tarttua tähänkin klassikkoon.

Minä ja Amada

Minä -niin hassulta kuin se nykyään kuulostaakin- olin ennen varsin onneton henkilö. Tätä tarkoitan sekä materiaalisessa että henkisessä mielessä. Kuljin mauttomissa vaatteissa, söin epäterveellisesti, laskin sopimatonta pilaa ja tuhlasin kaiken rahani hetken mielijohteissa tarpeettomuuksiin ja kaiken maailman hullutuksiin. Ulospäin esitin onnellista - niin kuin vain onneton ihminen voi. Pidin kiiltäviä ja nopeita kulkuvälineitä miespuolisen ihmisen menestyksen mittareina. Itseäni vähemmän opiskelleita ihmisiä pidin auttamattomasti moukkina, jotka eivät olisi kelvollisia saamaan edes väheksyntääni. Olin perillä jopa viimeisimpien juorulehtien puheenaiheista, ja tältä alueelta aina pyrinkin keksimään sopivan puheenaiheen keskusteluihin. Aikaa myöten pinnallisuuteni yhä vain paheni. Aina kun se oli mahdollista, hakeuduin kaltaisteni seuraan. Tässä surkuteltavassa seurassa minä sitten elin, pelaten, juoden ja lörpötellen turhuuksia.

Eräänä syksyisenä aamupäivänä auringon kuivattaessa vielä kosteutta pois tuleentuvilta viljapelloilta tapahtui kuitenkin jotain. Palatessani kotiin jälleen kerran yöllisiltä levottomilta retkiltäni kovin kyseenalaisessa tilassa, tunsin oloni varsin kurjaksi. Itse asiassa niin kurjaksi, että vaivuin maahan tien reunaan. En piitannut kuraisesta maasta, vaan tunsin kuinka kosteus imeytyi vaatteisiini. Pahoinvointini oli hyvin voimakasta. Siinä minä sitten makasin, mieli ja ruumis turmeltuneena, ja vain kevyt tönäisy olisi saanut minut pyörähtämään alas sammaloituneeseen pellon reunan ojaan, jossa äänistä päätellen sammakot ja myyrät jo odottivatkin. Huonon omantunnon puuska vain pahensi oloani entisestään. Kysyin itseltäni ensimmäisen kerran pitkiin, pitkiin aikoihin, oliko elämäni kunnollista. Jos tuntisitte suussani tuolloin maistuneen maun, sekä päässäni jyskyttäneen säryn, tietäisitte, mitä surkeus on!

Silloin se tapahtui. Tunsin kevyen kosketuksen ja ihanan äänen, joka kutsui minua nimelläni. Hitaasti käänsin kasvoni ylös, mutta en saattanut avata kokonaan silmiäni, koska ylimaallinen loiste sokaisi minut. Olin hetken peloissani, mutta pelastajani vaikutti ystävälliseltä. Hän puhui minulle rohkaisevasti ja tarttui hihaani, aivan kuin tahtoisi minun seuraavan häntä. Yllättyneenä saamastani avusta seurasin hänen merkkejään, tosin yhä puolisokeana tuosta kummallisesta loisteesta. Muukalaisen saapuminen tuntui tuovan muassaan minulle myös helpotuksen kehoni itseaiheutettuihin vaivoihin. Älä kuitenkaan kysy, minkälainen hän tarkalleen oli. Vallitseva kirkkaus oli aivan liian suuri tarkempien havaintojen tekemiseen. Sen voin kuitenkin kertoa, että hän oli puettu ihanaan kullankeltaiseen asuun, joka loisti timanttien ja smaragdien lailla. Ja hänen yliluonnollisen kirkkautensa lähde olivat hänen kasvonsa, jotka muuten olivat myös hänen suloisen sekä rohkaisevan äänensä lähde. Niin, juuri tällä tavalla ja tuosta tilasta Amada löysi minut. Minut, joka olin jo vaipumassa surkeimpaan asemaan, jonka maailma voi miehelle tarjota.

Hän johdatti edeltä kulkuani. Poikkesimme pois kuraiselta maantieltä, kahisevien ohrapeltojen läpi kävelimme peräkkäin haroen kypsää viljaa edestämme. Kun etenimme kauemmaksi, aivan kuin tunsin ilmanalan ympärillämme lämpeävän. Maa myös nousi ylöspäin, ei kuitenkaan siinä määrin, että se olisi tehnyt kävelystämme raskasta. Matkamme edistyessä tajusin pohjoismaisen koivu- ja mäntymetsän katoavan ja antavan tilaa ihmeellisille jalopuille, joita olin aiemmin nähnyt vain kaukomaiden selostuksissa. Siellä kasvoivat sypressit ja saarnet, sekä vahvoina ja paksuoksaisina valtavat tammet, joiden alta me juoksujalkaa riensimme. Maa oli kauttaaltaan eriväristen kukkien peittämä. Poiminkin muutaman, ja ojensin niitä kohti Amadaa, joka väsymättä ja kirkkautta loistaen ohjasi kulkuani tämän tuntemattoman, mutta ystävällismielisen maailman läpi. Hän otti vastaan vaatimattoman lahjani ja asetti poimimani kukat kullanhohtoisille hiuksilleen.

En tiedä, kuinka kauan kuljimme. Sitä on vaikea sanoa, koska en tuntenut itseni väsyvän lainkaan. Lopulta saavuimme metsäisen, hämyisen kukkulan laelle ja Amada kohotti suloisen kätensä osoittaen minulle jotain. "Katso, Mauri, tämän halusin sinulle näyttää" -hän sanoi. Ja Amadan osoittamassa suunnassa, juuri kukkulan korkeimmalla kohdalla, oli kaunis pyöreä antiikin temppeli. Sen valkoiset pilarit ja kattoa kiertävät koristeet olivat varmasti tehty jo ammoin. "Se on kaunis" -sanoin. Tähän Amada vastasi kehoittaen minua kulkemaan kanssaan tuohon pyhään ja ihanaan temppeliin. Ihanat tuoksut tuoksuivat ilmassa, joka sekin oli lämmintä ja lupaili hyvää. Mutta yht´äkkiä pysähdyin ja surkeana huudahdin loistavalle ohjaajalleni, että en voisi tulla tuohon paikkaan, koska vaatteeni olivat vähintään epäilyttävässä kunnossa kaiken rapakoissa makaamisen jälkeen. Mutta Amada lohdutti minua ja kertoi, että saisin pian uudet puhtaat valkeat vaatteet, jollaiset muillakin on. Kuultuani puhuttavan muista nostin häpeävän katseeni ylös ja näin, että tuossa valkeassa temppelissä oli ihmisiä, valkoisiin togiin puettuja, jotka hymyilivät meihin päin ja viittilöivät innokkaasti meitä tulemaan luokseen. Amadan yhä tukemana otin ensimmäiset askeleet heitä kohti. Tunsin olevani onnellinen, sekä saapuvani kotiin. Nousin varovasti viimeiset askelmat ylös temppeliin, ja vaistosin, kuinka he kaikki olivat ympärilläni. Innoissani odotin jo saavani samanlaiset puhtaat valkeat vaatteet kuin heillä oli, vaatteet, jotka olivat kuin puhtain lumi Pohjan periltä.

Niin siis Amada pelasti minut. Tuo tapahtuma muutti minut täysin. Turhamaisesta materialistista muutuin henkisiä arvoja kannattavaksi ja suojelevaksi nuorukaiseksi. En piittaa enää pinnallisuudesta, vaan pyrin kestäviä arvoja kohti. Puheenaiheeni valitsen mieluimmin antiikista sekä filosofiasta. Paheelliset naiset ympäriltäni vaihtuivat kunnollisiin, sydämellisiin hengettäriin. Pyrin myös ymmärtämään ihmisiä, sekä suhtaudun heihin hyväksyvästi. Nyt kun tarkastelen entistä elämääni, tuntuu kuin olisi se ollut vain epätodellista unta. Pahoillani joskus ajattelen niitä ihmisiä, joille entinen uneni on vielä tänään todellisuutta. Minä tiedän, kuinka surullista heidän elämänsä on. Soisin heidänkin löytävän elämäänsä valon ja tarkoituksen. Juuri niiden löytäminen on ihmiselon korkein tarkoitus.

Seuraava kerta?

Viikon 11 viikonloppuna ei ole tapaamista. Ainakin Pekka ja Hanna ovat ilmoittaneet olevansa poissa. Seuraavana viikonloppuna Hanna on poissa ja meillä vierailee appivanhempani.

Sopisiko teille siis vaikka... maaliskuun viimeinen päivä, joka on perjantai? Muita ehdotuksia?

Ydin

Iain M. Banks: Use of Weapons.

"Soturilla ei ole helppoa. Pitkään aikaan"
- Zds-

Ja arvatkaa mitä? Kirjassa Saatana saapuu Moskovaan saatana saapuu Moskovaan.

Seuraavaa kertaa odotellessa

Seuraavan kerran kokoontuminen lienee meillä joskus maaliskuussa. Silloin ihmettelemme kun Saatana saapuu Moskovaan.
***
En ole vielä aloittanutkaan teoksen lukemista. Se ei ole mikään uutinen, joten ei siitä sen enempää. Sen sijaan olen viime aikoina enimmäkseen loikoillut uudella sohvalla. Välillä olen kironnut saamattomuuttani kirjakerhon suhteen. Syytän tammikuuta, joka on perinteisesti minulle kuukausista synkin.

Ehdotan tapaamista viikon 11 viikonlopulle, eli 17. tai 18.3. Siihen mennessä kirja on luettu, uusia jäseniä värvätty ja mieli keväisen kepeä. Kertokaa toiveitanne tai esteitänne.

Eka kerta (tälle vuodelle)

Viime lauantaina kohtasimme, Tuija, Pekka ja minä.
Kaikki muut oli pakkanen, ja sen aiheuttama välimatka, saartanut luotamme.
Keskustelimme hieman kirjallisuudesta, sekä mahdollisista toiveistamme kevätkauden lukemistoon (matkakirjat, elämäkerrat) , kirjaehdotuksia näistä otetaan ilolla vastaan.
Pekka kertoi myös Ouluisesta Kalevalaisesta teatterikokemuksestaan mm. myötähäpeän tunteita herättäneestä Joukahaisen räpistä.
Jo taakse jäänyt joululoma oli saanut Tuijan lukemaan kummitustarinoita, ja joulumieheltään lahjaksi saamaansa kokolailla asiantuntevaa Viini- opusta. Pekka oli lukenut jotain englantilaista maineikasta kirjaa.. tarkkaavaisuuteeni tässä kohdassa on luultavasti vaikuttanut runsas punaviinin määrä
( Pekka, voisit kommentoida tähän kirjan nimeä ym. ja Tuija, unohda ainakin ensi vuonna tuon hämäräperäisen tipattoman tammikuun vietto).
Itse tutustuin Thomas Pynchonin Huuto 49- teokseen. Lukukokemuksena kirja oli miellyttävä, vaikkakin kirjan loppuratkaisu sai minut hieman hämmentyneeksi.
Seuraavaksi kirjaksi Tuija valitsi meille todellista klassikkomateriaalia;
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan.
Teoksen sulatteluun kuluu varmasti useampikin hetki, joten..kun seuraavan kerran tapaamme, heitämme kirjat nurkkaan ja suuntaamme katseet kohti liikkuvan kuvan kiehtovaa maailmaa (..tätähän on odotettu..). Samalla koetestaamme Tuijan uuden tulevan silmäterän (a.k.a. sohvan). Elokuvaksi on kuitenkin valittu sellainen pätkä josta innokkaimmat (?) voivat myös lukea kirjan. Raina on Roger Michellin ohjaama Ikuinen Rakkaus ja se perustuu Ian McEwanin samannimiseen, vuonna 1997 ilmestyneeseen romaaniin. Ehdottakaa siis helmikuulle kalentereistanne sopivia iltoja elokuvan katseluun, kirjasta keskustelemme sitten myöhemmin.


Illan soundtrack
Branded Woman : "velvet hours- stolen moments"
The Thrills : So much for the city
The Shins : Chutes too narrow
Vanessa and The O´s : La ballade d´o
Regina : Katso maisemaa

Suuresta maailmasta

Hei! Olen täällä Helsingissä, huomenna lähtee lentokone Kööpenhaminan kautta Budapestiin. Hauskaa kokoontumista. En nyt tässä kerkiä enempiä juttelemaan, mutta semmoista tärkeää asiaa olisi, että jollakulla on se minun kortilla lainattu Kivun mestari hallussaan. Ettei unohdu palauttaa ja minä joudu sen takia ongelmiin.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

On jälleen aika kirjojen,
punaviinin
ja pikkupurtavan.
Kokoontukaamme siis yhteen, Hyvät Amadalaiset.
Allekirjoittanut kutsuu teidät luokseen lauantaina 21.01.
Lähetän teille lisätietoja sähköpostin välityksellä.

Joulun kovat paketit

Vaikka kirjakerho Amada onkin virallisesti ollut joululomaa viettämässä, ei toki lukevalta tekeminen lopu. Tästä olen itse hyvä esimerkki. Joulun aikana kirjahyllyni valikoima laajeni kokonaisella kolmella kirjalla. Nämä olivatkin hyvin erilaisia tyypiltään.

Koska kaikkien pelkäämä ajatus on jäädä jouluna ilman lahjoja, päätin jo hyvissä ajoin ennen joulun alkamista hankkia ihan itselleni jotain kivaa. Paikkakunnan kirjakauppoja kierrellessäni satuin levaamaan Peter Englundin `Voittamaton´-teosta. Teokseksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua, sillä siinä on noin 900 sivua. Aihepiirinä kirjassa on Ruotsin 1600-luvulla 30-vuotisen sodan jälkeen käymä Puolan sota sekä tämän yhteydessä ja jälkeen sodat Tanskaa vastaan. Näin vain muutamia valtakunnan vihollisia mainitakseni. Joulun aikaan tätä lukiessani tosin mietin,
että oliko se sopivaa luettavaa kaikkine raakuuksineen ja karmeine ihmiskohtaloineen.

Toisen kirjan sain pari päivää ennen jouluaattoa. Se käsitteli varsin spesifiä aihetta, nimittäin Porvoon hiippakuntaa 1870-1923 ja saapui kotiini postin välityksellä. Mielenkiintoiseen painavaan ja paksuun kirjekuoreen kätkeytyneenä. Kirja oli huolellista ja laadukasta tieteellistä tutkimusta. Myöskään ulkoasussa ei voinut olla mitään huomauttamista. Kaikki, myös valokuvien laadun huomioiden, oli täydellistä. Minun on hyvä kehua tätä kirjaa, sillä arvelen olevani tällä hetkellä ainoan Lapin läänin kappaleen omistaja. Mutta miksi juuri minä? No, elämässä tulee tehtyä kaikenlaista. Tulin kerran auttaneeksi erästä professoria karttapohjien valmistustyössä. Kokemuksestani voin siis todeta, että kaikkien professorien muisti ei ole huono...

Entä se kolmas kirja? Pitempään jännitystä venyttämättä kerron sen olevan mainio kuvitettu laitos aiheesta `Trains of the World´. Sen sain lahjaksi vanhalta lapsuudenystävältäni. Hänen vuokseen toivon, ettei se ollut kovin kallis. (Niin, mehän olemme ajat sitten tosiasiassa luopuneet uskosta joulupukkiin. Vaikka joskus toivoisimme hänen olevan oikeasti olemassa) Opus herätti uinuvan mielenkiintoni, ja heti lahjakäärön avattuani ryhdyin etsimään noita Railroad Tycoon -pelistä tutuiksi tulleita kahvipannua muistuttavia alkeisvetureja. Ja sieltähän ne löytyivät: Vuoden 1832 Grasshopper selvine heinäsirkan takajalkoja muistuttavine keinuvipuineen ja kiertokankineen, sekä samoilta vuosilta Planet-veturi puulaudoilla suojattuine kattiloineen sekä ajan insinööreille ongelmallisine koottavine kiertokangensilmineen. Nämä vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Edellä kirjoitetusta käynee ilmi, että paitsi kirja on kuvateos, on se myös melkoinen paketti teknistä tietoutta. Kukapa meistä miehistä ei olisi joskus halunnut olla höyryävän, nokisen ja voimaa uhkuvan höyryveturin kuljettaja. Mieleeni nousee 1800-luvulla eläneen taidemaalarin, Joseph Mallord William Turnerin maalaus Rain Steam and Speed.

Loppujen lopuksi siis lahjoja tulikin yllättävän monta. Toivon myös muilla kirjakerho Amadan jäsenillä olleen yhtä hyvä onni. Toki itse lahjahan ei ole pääasia, vaan hyvän mielen aikaansaaminen. Pitäkäämme se mielessä. Minun kohdallani se ainakin onnistui.

Koska tammikuu AD 2006 on lähtenyt hyvää vauhtia käyntiin, lienee aiheellista kysellä kerhon jäseniltä milloin tapaamme seuraavan kerran? Seuraava tapaaminenhan on sikälikin merkittävä, että joukossa lienee tällöin muutamia uusia rekryytejä, jotka ovat saapuneet paikkaamaan niitä aukkoja joita levoton ja ailahtelevainen nykymaailma on lyönyt riveihimme. Ehdottakaahan tapaamisajankohtaa kommenttiosastoon. Itse asiassa mieleni tekevi jatkaa tuon Peter Englundin kirjan aiheen pohdintaa myös sinne.
Toivottavasti kirjakerho Amada imee kulttuurin maaperästä tänä vuonna paljon voimaa kukoistaakseen jatkossakin.