Vanha joulusatu (joulu-uusinta menneiltä ajoilta)

.. tsup-tsup purskutti iloisen pikku veturimme iloinen pikku piippu. Tai olisi voinut puksuttaa, jos kukaan olisi paikalla ollut kuulemassa. Vaan ei ollut, vaan eipä ollut paikalla pikku veturimmekaan, kun oli lähtenyt riekulomalle Pattayalle.
Eli se siitä puksutuksesta.
Vaan nytpä suuntautuukin kertomuksemme katse, noin sanallisesti kirjattuna, toiseen hahmoon, ryhäisään valaaseen, joka pöljän näköisenä maitolaiturilla istuen tuijottaa eteensä ja hokee, että "..pitäiskö sitä, vai pitäiskö sitä sitte kuitenska..", eikä huomaa ympärilleen aineellistuvia harmahtavia varjoja.
Varjot vaan tiivistyvät udusta kuduksi ja samoin tekee tunnelma, mutta Petter-Nicklas (on siis valaamme P-N nimeltään, tämä teille huonomuistisimmille tiedoksi. Toki piti kirjoittajasedänkin nimeä hetkisen muistella, vaan vielä on vanha voimissaan, vaikka unohtuikin toisen kengän jalkaan laitto aamulla. Ja puuroakin meni korvaan. Mutta kattilan muistin kuitenkin päähän ulos lähtiessä pistää, eli ei hätää. Huomenna kyllä annan keitinastian ensin hetken aikaa jäähtyä. Ja ehkä jopa poistan sieltä tähteeksi jääneen puuron. Jos vaan tämä pata illalla vielä päästä lähtee, on aikamoista liimaa tämä kylmettynyt kaurakeitos.) vaan konditionalisoi. Mikä on nisäkkään tähän tilaan saattanut?

Lukijakysymykseemme ei tähän mennessä ole tullut yhtään oikeaa vastausta, joten ensi viikon sadussamme on tarjolla multituplapuoliunomonivalintaloppu. Mutta kun nyt on joulukin tulossa ja kaikkee, tehtäköön tilannekatsaus kuitenkin.
Eli siis:
Petter-Nicklas, sukuaan Hytönen, oli iltalenkillään (valaidenkin pitää lenkkeillä, muuten ei planktoni sula) jotenkin eksynyt paikalliseen herrasmies- ja -naisten huvitushuoneeseen, korkealatuista viihdettä mannermaiseen tyyliin tarjoavaan Masa’s’iin (vanha Masan baari) ja pitkällisen sisäisen kamppailun, joka kestoltaan olisi hyvinkin saattanut kestää hetken jos toisenkin, vaan ei kestänyt, päätti ottaa virvoittavan, mannermaiseen tyyliin tarjoillun oluen. Valitettuaan äänekkäästi vaahdon puuttumista juomastaan, ja välittömästi tämän jälkeen mitä vilpittömimmin ajattelemattomia sanojaan anteeksi pyydettyään (Masan portsarit olivat tunnettuja jotakuinkin huolettomasta suhtautumisestaan ei-toivotun asiakaskuntansa hyvinvointiin, lähinnä ruumilliseen sellaiseen), päätti ryhävalas siirtyä hieman syrjemmälle pois seurusteluravintolan matalaotsaisehkon isännän pistävän katseen alta. Ja Rapen ja Posen, illan ”sisään”heittäjien maatahipovien rystysten ulottuvilta.
Ja katso, yht’äkkiä oli hänen ympärillään suuri joukko taivaallist- eikun Petter-Nicklas huomasi baarin nurkassa neiti Kylmä-Sydänmen. Joka vilkutti valasta kohden iloinen hymy kasvoillaan. Petu katsoi taakseen, mutta siellä ei ollut ketään. Ja yhä vain vatkaus jatkui. Ei, edelleenkään ei liikettä valaan takana. Merkillistä.
Valas oli juuri aikeissa, portsareita tai ei, mennä kolikkopuhelimesta ambulanssin tilausta (ja ehkä myös pizzataksin, kun jo hieman hiukoi) tekemään, kun ääni kuni jäisen puron helinä kevätauringon välkähdys pinnassaan pysäytti hänet sijalleen: ”Petter-Nicklas, sinäkö se oot?”
”Selvä tapaus, liian paljon Fazerinaa, seurauksena suklaamyrkytys”, tuumasi nimen omaama, vaan tuumaus tummentui taustalle, kun neiti Kylmä-Sydän heitti kätensä merten valtiaan ympärille..
Joo, ei ollut tytöllä spitaalia, tämä tiedoksi sinne Nealle Klaukkalaan, hahha oli hyvä juttu joo, käy kertomassa äitille. Kerro pitkästi, kyllä me sinua odotamme. No niin, joku käy sitten Nean sinne keittiöön äitinsä seuraksi lukitsemaan (lähetetään äidilleen kukkalähetys anteeksipyyntönä sitten perästä. Tai oikeastaan, puketti takas, omapa on lapsensa, oppii arvostamaan opettajain työtä, kun hetken saa laatuaikaa lapsensa kanssa viettää) niin päästään jatkamaan.
..eli Petter-Nicklasta juuri halattiin. ”Mitä kuuluu, onpa kiva nähdä taas, mikset ole pitänyt yhteyttä?”, solisi neidin ääni ryhiksen korviin. ”Mmnnööh, no tota-”, alkoi valas. ”Tuu nyt tänne seuraksi istumaan, on niin yksinäistä täällä savussa”, jatkoi suloääni tarinaansa. ”Niinnjjooo, savua onnjooo-”, yritti P-N, vaan taas sekoitti neidon sointuisa puhe Petun maailman: ”Sä oot niiin hyvä keskustelija, ihana jutella jonkun kanssa, jonka kanssa on tällainen henkinen yhteys!” ”Eiku totanoi kyljjookainiinku-” (näin siis supliikin supermies Petteri), mihin ntin vastaus: ”Onko sinulla vielä muuten sitä Stingin uutta levyä, kyllä varmaan on, kun sulla toi musiikkimaku on niiiin hyvä, mut niinhän sitä sanotaan, että älykkäillä ihmisillä on korvat päässä, tai ainakin mä niin sanon, mitä jos mentäisiin sun kämpille sitä kuulemaan?”
Tässä vaiheessa osa valaasta alkoi reagoida tavallaan, ja yhtäkkiä oli Petter-Nicklaksella jalat ristissä..
Ja Nea menee takaisin keittiöön kertomaan äidille, ettei valaalla ole jalkoja. Ja nyt se keittiön ovi naulataan kiinni, on se sitten vanhempainrääkkäystä tai kyllä.
..”Urkh”, sanoi sisäisen luolavalaansa löytänyt valtamerielävä. ”Ei, mut voi EI, onks kello NOIN paljon, mun on kyl nyt ihan pakko lähteä käymään yhdessä toisessa yökerhossa, mut hei oli tosi kiva treffata, tää on hyvä juttu, soita mulle, oikeesti pitää kyllä nähdä uudemman kerran!”, häipyi neiti Kylmä-Sydänmen ääni Masa’s’in ulko-ovesta vieden myös neidon muassaan. Ja Petter-Nicklas, jalat yhä ristissä (ei ollut koko valas ihan ajantasalla), tuijotti käteensä ilmestynyttä käyntikorttia.
Hetkeä myöhemmin nähtiin sekavasti soperteleva valas liikehtimässä kylänraittia pitkin, Masa’s’in kutsuvat valot taakseen jättäen. Ja suuren osan lompakkonsa sisällöstä, olivat Rapen vikkelät sormet siitä veronsa vaatineet takkia ojentaessaan. Mutta käyntikortti oli hyvinkin tukevasti tukevan toverimme hallussa. Ja tuossahan onkin jo tarinamme alkupuoliskon maitolaituri. Istupa nyt siihen alas, Petter-Nicklas, niin päästään takaisin nykyhetkeen.
Ja kohdistus -
kolme,
kaksi,
yksi-
NYT!
Eli valaan siinä pohdiskellessa, että soittaisisisiko vaiko eikö soittaisisi käyntikortin haltijalle heti vaiko nyt, tiivistyvät harmaat hahmot tiivistymistään, kunnes tiivistetty tiimi alkaa itsekin hokea kuin mantraa ikään:
”Niin, pitäiskö sitä sitte, oisko se kuitenska si hyvä vai oisko se huano-”
”Niin, olenk mä vai enk mä si ole-”
”-ui se sellai si olis-” ”Onk tääl kettä, vai mahrank mää valla yksin ol-” ”-kui-” ”Onk vai eik onk?” ”Jaa mää vai, ketä sää mein-” ”Kui hää ny sillee-” ”Misä?” ”-ai sitä si vois, vai voisko sitä si kuitenska-”
”Kui?”
Ja vihdoin tajuaa valas, että on tilanteensa ehkä menossa päin Sveitsiä: ”Jaarittelevia Turkulaisia, mistä nuo ilmestyivät, apuaaaaaAAAAAH!”
Vaan on tajuamisessaan (jälleen kerran, ei ole valaalla oikein ajantasapäivä) liikapal myöhässä, Jaarittelevat Turkulaiset (joo, turkulaiset pitäisi kirjoittaa pienellä kirjaimella, mutta meillä arviointipalaverissa oli juttua näistä poikkeamista opetussuunnitelmanmukaisissa saduissa, ja sovittiin yhteisesti, että merkintätapa on kuitenkin kirjallinen tehokeino tai jotain, ja sitten me piirrettiinkin 'yhdistä pisteet' -kuvia ja mä sain gaussin käyrän) ovat kietoneet Petun tiukasti harmauteensa.
”Kui hää ny tolle?” ”-kyl määki kerr-” ”Misä?” ”Kui?” "Onk?" "Kui?"
”Kui?”
”KUI!?”

Vaan jostain P-N H:n jaaritusten täyttämän tajunnan tuolta puolen kuuluu matalaa pörinää, joka vähä vähältä alkaa vaatia osansa valaan huomiosta. ”Minähän tunnen tuon äänen, se on SVR:n hurinaa. Sen täytyy olla kuningas-”
KARI, kyllä, se on totta, Kuningas Kari ja hänen uskollinen Ken Smith -bassonsa saapuvat kolmannen ratsuväkirykmentin lailla apuun. Tai jos ratsuväkirykmentti ei olisi ihan kolmas, vaan ehkä pikkaisen, miten sen nyt muotoilisi, kypsempään ikään ehtinyt numero. Sellainen, että siellä rykmentissä ei kaikille vielä pyörätuolia annettaisi, ainakaan jatkuvaan käyttöön. Siis sitä sellaista moottoroitua versiota, jossa on tyytti. Vaan Hilja hyvä tulee, ja on kohteliasta antaa tilaa vanhemmilleen. Eli siis roimi Kari bassostaan kerta kerran jälkeen äänikertoja, ja pikku-Hilja (nuorempi sisarensa) alkoi harmaus ryhävalaasta väistyä.
Mutta ei väistynyt kokonaan, oli Jaarituisten ”Kui?” osunut Petter-Nicklasta oikein kunnolla, ei olan taa, vaan vähän lapaluun yläpuolelle. Sitkeässä oli, ja olisi voinut ystävämme kohtaloksi koitua, ellei Kari olisi ottanut alimpaa bassokieltä (sitä kuudetta) käyttöön:
KURRRUMPH! Kuului vahvistimesta kämmenpläjäys, ja pois katosi viimeinenkin Jaaritteleva Turkulainen. Ja hyvä oli, että katosi, sillä kämmenen iskun voimasta meni Keniltä kaula katki. ”Voi ei, minkä menit tekemään, maksoitko nyt liian kovan hinnan pelastamisestani!”, parkaisi valas basson tilan nähdessään. ”AANITTAMINEN: Aanittaminenaanittaminenaanit.”, rauhoitti Kuningas täpinöivää tonnikalojenkin toveria. ”Ai niin, enhän minä muistanut kotonasi olevaa varakaulaa, kohta on Kennu kuin uusi.”, rauhoittui valas.
Vaan nyt oli Karin vuoro vuoropuhelussa: ”AANITTAMINENAAANITTAMINENAANITTAMINEN!!”, jyrisi hän. ”Aanittaminenaanittaminen, aanittaminenaanittaminenaanitta. Minenaanittaminen?”
”Nokun minä sain Neiti Kylmä-Sydänmeltä puhelinnumeronsa ja..”, alkoi valas meriselityksensä; kertoi, miten hän ei pöllämystykseltään ollut huomannut harhailleensa Pahalle Maitolaiturille, joka oli rakennettu muinaisen turkulaisten suosiman bingohuoneen paikalle, eikä myöskään ollut sanojaan varonut, vaan oli (tahattomasti tosin) lausunut muinaisen loitsun, joka paikalle Jaarittelevat Turkulaiset oli kutsunut.
Ja juuri kun hän on kertomuksensa loppuun saattanut, kuuluu parin läheltä tsup-tsuptelua. Sehän on, kukas muukaan, matkaltaan palannut pieni iloinen veturimme Tero, joka hieroontuneen näköisenä päättää ilahduttaa ystäviään pikku murrelohkaisulla: ”Onkmulkukkasoittanu?”
”AANIT-!”, alkaa Kari parkaisunsa, mutta jo saapuu harmaa varjostuma kolmikon tuntumaan. ”Nyt ei hyvä heilu, Karilla on basso katki, ne jyrää meitin!”, itkee kohtaloaan Petter-Nicklas, ja mielessään poistaa veturiystävänsä nimen joulukorttilistaltaan.
Varjot syvenevät, tai ainakin sakenevat ja kaikki toivo näyttää menetetyltä. Mutta onneksi paikalle saapuu Joulupukki, joka pelastaa kuninkaan ja valaan ja veturin ja vie heidät pois Pahan Maitolaiturin tuntumasta. Lennättää vielä Korvatunturille, missä muori on saunan lämmittänyt ja puuron keittänyt, varapuurokattilaan tosin, kun pukki aamulla lahjoja jakamaan lähtiessään pisti ykköspadan päähänsä, juhlapäivä kun joulu on. Illalla Petter-Nicklas saa silittää poroa korvan takaa, ja juuri ennen kuin uneen vaipuu sankaristomme toivottavat he kaikille
Hyvää Joulua.

Ohjattua liikuntaa

Kierkegaard totesi, että ihminen katuu kaikkea. Jos menen naimisiin, kadun, jos en, kadun. Jos nauran maailman mielettömyydelle, kadun, jos itken sitä, kadun. Jos hirttäydyn, kadun, ja ellen hirttäydy, kadun sitäkin.
Jatkoa on helppo keksiä: Jos otan asuntolainan, kadun, jollen ota, kadun. Jos en hanki lapsia, kadun, ja jos hankin, arveluttaa sekin. Jos vietän iltaa seurassa, kadun, ja jos valitsen yksinäisyyden, kadun yhtä lailla.
Ainoastaan salilla tulee mieleen ajatus: jos en olisi täällä, katuisin.
Salilla ponnistelemme vain hyvinvointia tuovien päämäärien hyväksi. Vaikka yritämme yhä ylemmäksi, saavutuksemme eivät vahingoita ketään.
Ohjaajan käskyt eivät jätä sijaa epäröinnille. Kun hän kehottaa nostamaan oikeaa jalkaa, nostamme oikean jalan. Jos vahingossa nostamme vasemman, korjaamme erehdyksemme kiireesti. Kerrankin olemme vapaat tahtomme kahleista.
Olemme ehkä yrittäneet liikuntaa yksin kotona, mutta sen tarkoituksettomuuden tunne on tehnyt meidät vain levottomiksi. Voimme nostaa kumpaa jalkaa huvittaa. Samantekevää teemmekö liikkeet oikein vain väärin, hyvin vai huonosti. Ja voimme lopettaa liikkeet yhtäkkiä, milloin haluamme, sama sekin.
Kuitenkin, jos lopetamme kesken, kadumme, ja tyhjyys, se, jota luulimme väistävämme, saa meistä otteen. Levy jää soimaan, riisumme trikoot ja ihmettelemme. Miksi nostimme vain oikeaa jalkaa, kun kaikki kohta katoaa tyhjyyteen?
Miksi emme nostaisi tyhjyyden edessä molempia jalkoja, niin monta kertaa kuin on määrä? Eikö
tyhjyyden edessä tärkeintä ole liike, mikä tahansa liike?
Ja eikö ole samantekevää, valitsemmeko jalan itse, vai valitseeko sen joku toinen?
Siksi tapaamme taas salilla, nostamme oikeaa jalkaa, viidettätoista kertaa, ja se alkaa painaa. Meillä olisi oikeus laskea se, onhan se oma jalkamme, mutta emme tee sitä, sillä emme halua nyt ottaa sitä riskiä mistään, mitä tulisimme katumaan.
Kun nousen aamulla, palaan saman tien vuoteeseen, kirjoitti Kierkegaard. Jospa hän olisi saanut elää ohjatun liikunnan aikana.

Näin kirjoitti Sinikka Nopola kirjassaan Topatut Alamaiset vuodelta 1991.

Ehdotan tapaamista meillä tämän syyskuun viimeisenä lauantaina. Sopiiko?

Kevyt kesäheinä

Viime kerran tapaamisessa selvisi, että kaikki paikalla olleet olivat lukeneet runon tahi pari. Historiaamme mahtuu siis nyt viime kerran jälkeen ainakin yksi kerta, jolloin kaikki ovat todella lukeneet jotain (aiheeseen) liittyvää.

Varpu oli lukenut mm. Aila Meriluotoa ja Kirsti Kunnasta, Pekka Claes Anderssonin runokokoelman ja Eeva sekä ranskalaista että suomalaista runoutta (en näköjään muista kaikkea, joten täydentäkää vapaasti kommentoinneilla). Minä luin mm. Simo Frangénin ja Pasi Heikuran palindromirunoutta. Kertomukset populaarikulttuurin maailmasta viihdyttivät myös muutaman asiankuuluvan viinipullon säestyksellä myöhään kesäyöhön asti. Kiitos kaikille!

Seuraavaksi palaamme alkuperäisen lukujärjestyksen mukaisesti ns. "ruotuun" ja luettavaksemme aukeaa jokin Reidar Palmgrenin tähän mennessä ilmestyneestä teoksesta.

Sovimme kesän seuraavaksi tapaamiseksi 2. heinäkuuta, mutta muistan, että muitakin vaihtoehtoisia päiviä väläyteltiin. Muistaako kukaan, mitä? Olen nimittäin kuullut, (pikkulinnut lauloivat) ettei kaikille tuo sovittu päivä ole mahdollinen, joten uusia ehdotuksia kaivataan.

Mysteeri poikineen

Kiitos kaikille läsnäolijoille viime kerrasta. Pekka oli estynyt, joten kirjailijaesittely Agatha Christiestä jäi hivenen vajavaiseksi. Emme antaneet tämän häiritä iltaa, vaan kävimme reilusti aiheen kimppuun.

Ennen illan alkua vierailin Christien virallisilla sivuilla. Mysteerimamma oli tuottelias, kuten varmaan kaikki tiedämme. Piiriläiset olivat valikoineet luettavaa kukin tyylillään; minulle sattui kirjastosta näppeihin Hercule Poirot -mysteeri, Hanna oli ollut hivenen valikoivampi. Mauria ei aihe hirmuisesti napannut, ja hän oli tahollaan keskittynyt enemmän vapautuksen teologiaan. Tillille murhamamma oli täysin uusi tuttavuus, mikä lienee aika poikkeuksellista, sillä kirjailijattaren tuotannon kerrotaan olevan eräs maailman käännetyimmistä ja luetuimmista. Koska en kirjoittanut muistiinpanoja illan kulusta, en enää valitettavasti muista mihin teoksiin Varpu ja Eeva olivat keskittyneet. Ehkäpä voitte kirjoittaa tuonne kommenttilooraan muistinvirkistysviestejä.

Saimme kunnian nauttia myös vierailevan jäsenen läsnäolosta. Tyttäreni Ella oli lukenut (ainakin osan) Kuolema ilmoittaa lehdestä -kirjasta. Tapaus kuuluu Miss Marple -osastoon, ja kyseisen teoksen tv-filmatisointi oli ensimmäinen, jonka Ella oli nähnyt tästä sarjasta. Täytyykin myöntää, että tv:stä tutut hahmot (Poirot, Miss Marple) ovat syöpyneet mieleen siinä määrin, että kirjojen kuvittaminen pohjautui ainakin minulla pitkälti juuri tähän televisiosta tuttuun kuvastoon.

Christien kirjat ovat kevyttä kesälukemista. Kirjojen maailmankuva on varsin etnosentrinen, ja yksinkertaistettu. Tässä mielessä Christie on epäilemättä oman aikakautensa -Brittiläisen imperiumin - tuote.

***

Seuraava kerta sovittiin pidettäväksi Varpulla lauantaina 12.4. klo 18 alkaen. Eipä siis muuta kuin tutustumaan Sigmund "psykoanalyysin isä" Freudin tuotantoon!

Odysseia

"Meille he kertyvät mellastain joka ainoa päivä, iskevät teuraikseen härät, oinaat, uhkeat vuohet, viettävät juhlaa vain, säkeinöivää viiniä juovat, julkeat, hukkaavat elon kaiken. Eik´ ole meillä miestä Odysseun vertaa, pois joka turmion torjuis."

Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut, sisältää Homeroksen Odysseia Iliasta nuorempaa ainesta. Tarinoidenkin perusteella voi huomata, että on siirrytty selvästi rauta-aikaan. Välttämättä Iliaan ja Odysseian tarinoiden ikäero ei ole suuri. Kuitenkin Odysseia on selvästi Iliasta jäsentyneempi, sen juoni on huolellisemmin laadittu ja sisältää vähemmän epäloogisuuksia. Tästä huolimatta voidaan jälleen keskustella siitä, onko tarina sokean Homeroksen sepittämä vai ei. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että tarina on koottu erillisistä osista. Mikäli toimitustyö on Homeroksen tekemä, on hän tässä onnistunut tekemään huomattavasti sulavampaa työtä kuin Iliaan parissa. Odysseia on joka tapauksessa syntynyt viimeistään 600-luvulla eKr.

Odysseia on eräänlainen jännitys- ja matkakertomuksen yhdistelmä. Iliaasta poiketen siinä on selvästi yksi keskeinen hahmo, Odysseus, jonka matkaa kohti kotisaarta kirjassa seurataan. Muita tarinan päähenkilöitä ovat Odysseuksen vaimo Penelopeia ja varsinkin Odysseuksen poika Telemakhos, joka isän poissaollessa on varttunut mieheksi. Tarina vuorottelee milloin Odysseuksen mukana, milloin kotisaaren Ithaken tapahtumissa. Toki jumalillakin on tarinassa tärkeä sijansa, Odysseuksen ja hänen miestensä kokemat kärsimykset kotimatkalla ovat juuri jumalien säätämiä. Vastuksia kotimatkalla aiheuttavat jumalien nostattamat myrskyt, verenhimoiset hirviöt, viehättävät naiset, huumaavat kasvit, noitien loitsut sekä seireenien suloinen laulu. Viimeisestä tosin pääsee nauttimaan vain Odysseus -köytettynä laivaan- toisten soutaessa vahalla tukituin korvin lintumaisten seireenien luidenpeittämän saaren ohi. Mikäli Odysseuksella on ongelmia matkalla, on niitä myös Telemakholla ja Penelopeialla. Odysseuksen jäätyä palaamatta toisten selviytyneiden mukana Troijan sodasta on entisen mahtimiehen talo täyttynyt kilpakosijoista. Nuoret miehet käyttävät siekailematta suuren talon antimia hyväkseen jopa siinä määrin, että Telemakhos yrittää kansankokouksessa saada myötätuntoa puolelleen heidän karkoittamisekseen. Tämä ei kuitenkaan onnistu, koska kosijat ovat mahtimiesten poikia.
Odysseus on siis kertomus, joka on jännittävä monilta osin. Sitä se on itse Odysseuksen seikkailujen osalta, sekä kuvatessaan Penelopeian ja Telemakhon kiristyvää suhdetta kilpakosijoiden kanssa. Kertomus on myös huikea kostotarina. Juuri koston teema tulee yhä selvemmin esiin kirjan kääntyessä loppua kohti. Tätä jännitystä lisäävät myös ennusmerkit, jotka yhä selvemmin kertovat jo kadotetuksi luullun Odysseuksen paluusta. Ja paitsi paluusta, myös kostosta. Penelopeia näkee muun muassa enteellisen unen: hänen mennessään aamulla ulos vastassa on tuijottava kotka, joka on yön aikana tappanut pihan syöttiläshanhet. Enteiden määrä lisääntyy tarinan huipennusta kohti. Vielä viime hetkillä paikallinen ennustaja lähtee Odysseuksen talosta nähtyään uhkaavia yliluonnollisia merkkejä. Mikäli "kosto pitää syödä kylmänä" -sanonta pitää paikkansa, on Odysseuksen paluu tästä malliesimerkki. Pallas Athene muuttaa hänen ulkomuotonsa vanhaksi, niin että aluksi edes Telemakhos ja Penelopeia eivät häntä kykene tunnistamaan. Muuttuneessa ulkomuodossaan pystyy Odysseus tarkkailemaan kotinsa tapahtumia ja suunnittelemaan kostotapahtuman. Kilpakosijoiden käytös talossa onkin niin ylimielistä ja sopimatonta, että myös lukija tuntee vihaa heitä kohtaan. Varsinkin tylyjä ja ylimielisiä he ovat tuntemattomalle vanhukselle...

Yleensä Odysseusta esitellessä puhutaan Troijan hevosesta, kykloopista ja Penelopeian uskollisuudesta. Kuitenkin Troijan hevonen mainitaan vain hyvin lyhyesti Homeroksen teksteissä. Seikkailu arvaamattoman kykloopin saarella on myös juonen kannalta vain sivuseikka. Tosin tämä maksaa Odysseuksen miehistön hengen lopullisesti. Penelopesta kirja antaa yllättäen hieman ristiriitaisen kuvan. Toisaalta Penelopeia on uskollinen, miestään kotiin odottava aviovaimo, toisaalta hän joidenkin Ithakan asukkaiden mukaan nauttii ollessaan miesten keskuudessa haluttu ja vain siksi viivyttää uutta avioitumista. Joka tapauksessa Penelopeia kosijoita tyynnyttääkseen antaa valheellisia lupauksia: hän muka päättää kenen vaimoksi ryhtyy kudottuaan kankaan valmiiksi, taikka asettaa sulhoille erilaisia testejä heidän kuntonsa koettelemiseksi. Kauhistumaan Penelopeian kuitenkin saa tieto siitä, että kilpakosijat suunnittelevat jopa Telemakhon surmaamista. Odysseusta itseään taas ei voi pitää minään nykykatsomusten uskollisena aviomiehenä. Hän kykenee kyllä nauttimaan seikkailujensa ohessa tapaamistaan naisista. Oikeaa vaimoaan hän ei silti missään vaiheessa unohda kokonaan, mikä lienee ajan tarinankertojalle tärkeä piirre.

Odysseia on loppuosaltaan nimenomaan kostotarina. Sen osasia ovat kosijoiden ylimielinen ja törkeä käytös, valeasuisen talon isännän kokema halventaminen, Penelopen asettaman määräajan umpeutuminen, kostotapahtuman suunnitteleminen, kisan käyminen ja itse kostotapahtuma. On kuitenkin ajoittain lähellä ettei Odysseusta tunnisteta liian aikaisin. Vanha, Odysseusta jo lapsena hoivannut palvelija tuntee vieraan arvesta. Tällöin Odysseus puristaa naisparkaa kurkusta ja uhkaa hirttää hänet, mikäli hän kertoo havainnostaan muille. Odysseian antama kuva päähenkilöstä on siis moninainen. Hän on paitsi rohkea soturi myös juonekas kuin kettu, olematta silti vähääkään naurettava. Sama mies pystyy myös äärimmäisen raakoihin tekoihin.
Tapahtumien edetessä loppua kohti tullaan tuohon Penelopen asettamaan kilpailuun, jonka ohessa tapahtumien seuraajasta tulee salamannopeasti päätoimija. Kilpakosijoiden on ensin yritettävä virittää Odysseuksen jousi. Tähän heistä ei ole. Kukaan itse asiassa ei pääse edes koettamaan nuolen ampumista kyseisellä jousella kirveensilmien läpi. Tämä on tarinassa se hetki, jona Odysseus aloittaa kostonsa muutaman uskottunsa tuella. Kilpakosijoiden kauhistukseksi vieras vanhus kykeneekin virittämään jousen ja ampumaan nuolen kirveistä. Seuraavaksi hän ampuu nuolen Antinooksen, kilpakosijoista ensimmäisen, kurkkuun. Hetken aikaa muut kosijat luulevat tekoa vahingoksi.
Odysseuksen kostoa voi luonnehtia täydelliseksi. Siihen käytetään aikaa, se on verinen, armoton ja ehdoton. Kirjoittaja käyttää tarinassa aikaa sen kuvaamiseen. Kukaan ei pääse tapahtumasta pakoon. Ainoastaan runonlaulaja pelastetaan joukosta. Yhden vihollisen ruumis jopa silvotaan. Sali on tappamisen loputtua veren kauttaaltaan tahraama, aivan kuten ennustajan näyssä aiemmin. Yksinpä Odysseuskin näyttäytyy verisenä:

"Telemakhos kävi johtaen eellä, kaatunehitten kesken Odysseun keksi jo tahmaan hurmeiseen ryvetettynä kuin jalopeura, jok´ äsken söi härän saaliikseen."

Pisteenä i:n päälle salin joutuvat tappotyön loputtua siivoamaa talon uskottomimmat palvelijaneidot. Tämän jälkeen heidät hirtetään talon takana...

Lopulta seuraa hetki, jona Penelopeia saapuu jo siivottuun saliin. Kirjoittaja ei ole tehnyt tilannetta yksinkertaiseksi. Odysseus ja Penelopeia eivät juokse suoraan syleilemään toisiaan, vaan Penelopeia on yhä epävarma miehensä henkilöllisyydestä. Odysseus taas osoittaa viisautensa jälleen, ja ymmärtää että Penelopeian on vaikea uskoa kauan poissa ollut saapuneeksi. He istuvat pitkään toisiaan katsellen. Lopulta Penelopeia käskee palvelijoita siirtämään aviovuoteen huoneestaan eri paikkaan ja valmistamaan sen. Tähän Odysseus vastaa, että vuoteen siirtäminen on mahdotonta koska hän on itse sen sellaiseksi rakentanut. Vasta tässä vaiheessa Penelopeia kykenee uskomaan saapuneen Odysseukseksi:

"ja puolison rinta jo raukesi, herposi polvet, nuo kun tunsi hän merkit, Odysseun kertomat tarkoin. Itkien riensi hän luo, käsivarret Odysseun kaulaan kietoi onnekkaana ja suuteli päätä".

Mikäli oli Odysseuksen kosto hirmuinen, on avioparin kohtaaminen lempeä. Se onkin tarinan täyttymys. Kirjan loppuosassa Telemakhos, Odysseus ja isoisä Laertes käyvät yhdessä vielä voittoisan kahakan kilpakosijoiden surman kostajien kanssa. Kovin montaa vastustajaa ei kuitenkaan ilmaannu, koska Odysseuksen teko katsotaan saarella oikeutetuksi. Lopuksi Odysseus lähtee vielä eräänlaiselle katumusmatkalle, jolla aikoo sovittaa surmatyönsä jumalien kanssa. Tämä onkin mielenkiintoista. On aivan kuin sepittäjä olisi jättänyt tilaa tuleville Odysseuksen seikkailuille. Ehkä jatkotarinoita on ollutkin, mutta ne ovat kadonneet aikojen saatossa. Kuka tietää.

Pidin Odysseusta arvokkaana lukukokemuksena. Lähes kolmetuhatta vuotta vanhaksi kirjaksi se on ihmeellisen jännittävä ja mukaansatempaava. Tietty lukijalla kuluu jonkin aikaa, ennenkuin runomuoto ryhtyy taipumaan nopeasti mielessä ymmärrettävään muotoon. Kirjan myötä saattoi sukeltaa aikojen taakse, rautakautiseen maailmaan jossa jumalat olivat nykyistä lähempänä. Yhteiskunnan rakenteet olivat kehittymättömiä, oikeutta voitiin istua vain kansankokouksissa ja usein heikoin tuloksin - kuten Telemakhon valitus osoitti. Parhaiten tuli toimeen jos oli voimakas ja nerokas -kuten Odysseus tarinoissa oli. Menestys vaati myös jumalien suopeutta. Historiaa tunteva lukija saanee kirjasta eniten irti -sen verran erilainen tarinoiden maailmankuva on. Suosittelen Odysseusta kesälomalukemiseksi. Mikään pieni kirjahan ei ole kyseessä, sillä omassa pehmeäkantisessa versiossanikin oli sivuja selityksineen ja asia- ja nimiluetteloineen noin neljä ja puolisataa.

"Saavuit, kallis, siis, ikävöitsemä kaikkien, vaikka vaipui toivo jo pois; sinut itsepä toi ikivallat!"

Elias Canetti (1905- 94) Paperijuoppo

Paperijuoppo lukee kaikki kirjat, mitkä tahansa, kunhan ne ovat vaikeita. Mies ei tyydy puheena oleviin kirjoihin, hän tavoittelee kirjoja jotka ovat vanhoja ja unohdettuja, vaikeita löytää. On käynyt niinkin että hän on etsinyt tiettyä kirjaa vuoden, koska kukaan ei tuntenut sitä. Kun hän viimein saa sen käsiinsä, hän lukee sen nopeasti, ymmärtää joka sanan, painaa mielensä ja pystyy milloin tahansa esittämään siitä sitaatin. Jo seitsemäntoista ikäisenä hän oli samannäköinen kuin nyt 47- vuotiaana. Mitä enemmän hän lukee, sitä enemmän hän pysyy entisellään. Yritykset yllättää hänet jollain knopilla epäonnistuvat; paperijuoppo tuntee hyvin alan kuin alan. Koska on sellaista mitä hän ei vielä tiedä, hänen on mahdoton pitkästyä. Mutta hän varoo paljastamasta aukkoja sivistyksestään, jotta kukaan ei ehtisi lukea niistä ennen häntä.

Paperijuoppo muistuttaa kirstua joka ei ole menettämisen pelosta avautunut. Hän välttelee puhumasta seitsemästä tohtorinarvostaan ja mainitsee niistä vain kolme; hänen olisi helppoa väitellä joka vuosi itselleen uusi tohtorinarvo. Hän on ystävällinen ja puhuu mielellään, ja voidakseen puhua hän antaa myös kuulijalleen suunvuoron. Kun puhekumppani sanoo: "Tuota minä en tiennytkään", paperijuopolta on odottettavissa yksityiskohtainen ja asiantunteva esitelmä. Hän on tehokas jatkuvasti löytämään uusia ihmisiä kuuntelemaan häntä. Hän ei unohda niitä jotka ovat kuunnelleet häntä, hänen maailmansa rakentuu kirjoista ja kuulijoista. Hän ymmärtää pitää arvossa toisten vaikenemista, itse hän vaikenee vain hetken ennen esitelmänsä aloittamista. Oikeastaan kukaan ei halua oppia häneltä mitään uutta, koska hän tietää niin paljon muutakin. Hän kylvää epäilystä, ei siksi että hän toistaisi itseään, vaan koska hän ei toista itseään yhdelle ja samalle kuulijalle. Hän olisi viihdyttävä, jos häneltä irtoaisi joskus jotain muutakin kuin vain uutta. Hän on oikeudenmukainen tietojaan kohtaan, kaikella on yhtä suuri merkityksensä, mutta monen mielestä häneltä pitäisi irrota jotain mikä merkitsisi muuta enemmän. Hän pyytelee anteeksi aikaa, jolloin hän nukkuu kuin tavalliset ihmiset.

Aina kun hänet nähdään monen vuoden jälkeen, eletään toivossa että viimeinkin kuultaisiin lipsahdus hänen suustaan. Mutta sitä saa odottaa kauan - vaikka hän puhuu uusista aisioista, hän on viimeistä tavua myöten entisensä. Usein hän on ehtinyt mennä välillä naimisiin, usein hän on ehtinyt taas erota. Naiset katoavat, aina on jokin mennyt vikaan. Hän ihailee ihmisiä jotka ovat haastavat hänet kilpaan, ja hän heittää heidät voitettuina romukoppaan. Hän ei ole käynyt yhdessäkään kaupungissa lukematta siitä kaikkea etukäteen. Kaupungit mukautuvat hänen tietämykseensä, ne vahvistavat sen mitä hän on lukenut niistä, eikä näytä olevan kaupunkeja joista ei voi lukea.
Hän nauraa jo matkan päästä jos häntä lähestyy typerys. Naisen, joka haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin, täytyy kirjoittaa hänelle kirjeitä ja pyytää häneltä valaistusta. Jos nainen kirjoittaa tarpeeksi usein, paperijuoppo antaa hänelle periksi ja haluaa hänen kysymyksensä lopullisesti ympärilleen.

Kevään lukujärjestys

Pekan valitsema kirjailijatar Agatha Christie aloittaa kunnianhimoisan lukuvuotemme. Madame Christien laajasta tuotannosta saatte valita minkä tahansa tarinan ja Tuija on luvannut kutsua meidät kaikki luokseen keskustelemaan teoksista helmikuun alkupäivinä.

Helmikuussa siirrymme dekkareista ja murhista hieman "kepeämpiin" aiheisiin. Tuija on valinnut luettavaksemme Herra Sigmund Freudin teoksen Unien tulkinta. Nähtäväksi jää kenen sohvalla perehdymme tuohon psykoanalyysin suurmieheen.

Reidar Palmgren on yksi niistä harvoista suomalaisista näyttelijöistä, joka on menestynyt myös kirjailijana. Esikoisteoksellaan Jalat edellä (2001) Palmgren vakuutti niin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon myöntäjät kuin minutkin. Odotan innolla pääseväni tutustumaan hänen uusimpaan teokseen nimeltä Tunneli. Tässä onkin oiva mahdollisuus lukea kirjailijan koko tuotanto; tähän mennessä ilmestyneitä kirjoja on nimittäin vain kolme kappaletta.

Varpun ehdotuksiin liittyvät vielä tähän mennessä Amadalta lukematta jääneet runot. Ajatuksena tämä on kiehtova ja saa minulta ainakin täyden kannatuksen. Jokainen valitkoon vartalolleen sopivan runoilijan ja esitelköön tämän tuotantoa hieman. Toinen Varpun ehdotus on espanjalainen runoilija ja näyttämötaiteilija Federico Carcía Lorca, jonka koko tuotanto on luettavissamme, mm. Kirsi Kunnaksen kääntämä Mustalaisromansseja.

Till valitsi saksalaisen kirjailijan Siegfrid Lenzin, jonka kirjan Esikuva löysin sattumalta tuossa taannoin ihan omakseni. Kansiteksti kertoo kyseisen teoksen olevan eettisesti vaatelias, kerronnallisesti komea romaani meidän ajastamme. Esikuva on vuodelta 1973, mutta käsittääkseni herran tuotanto on jatkunut vakaana ainakin 1999- luvun loppuun saakka, joten tuoreempiakin nykypäivän kuvauksia lienee löydettävissä.

Näillä siis mennään, kuten sanonta kuuluu.
Ja muistakaa, että pieni esittely kirjailijasta hänet valinneen henkilön toimesta on edelleen paikallaan.

Antoisia lukuhetkiä!

Pikkujoulun aikaan

Vaikka talvi näyttää jo menneen lumien mukana, on silti aika Amadan pikkujoulun. Tapaamisiin siis huomenissa Tillin sähköpostitse ilmoittamissa koordinaateissa kello (joulu)kuusi alkaen.
Muistakaa myös toimia pikkujoulupukin tonttuapulaisina (lahjan arvoksi oli sovittu 2e)!

Tsehov, myötäeläjä

Lauantaina saimme vihdoin tapaamisen järjestettyä. Ajatuksena oli jatkaa siitä mihin viime keväänä jäimme, eli Alan Mooren sarjakuviin ja tutustumalla ainakin yhden sarjakuvan filmatisointiin. Kaikille ei varmaankaan tieto kulkenut tästä kokoontumisesta. Pahoittelen suuresti. Yritimme katsoa From Hell :ia, mutta ehkäpä ajankohdan valinta (lauantai-ilta) oli hieman epätasapainossa elokuvan synkän sisällön suhteen ja aika pian janosimme keveämpää ohjelmistoa.
Vaihdoimme siis Johnny Deppin huuruiset tunnelmat Daft Punkin musiikkivideospektaakkeliin sekä myöhemmin Herra Ankan alkutaipaaleen toilailuihin. Viinin virratessa kävimme myös hieman läpi kesälukemistoamme ja päädyimme Varpun ehdotuksesta perehtymään seuraavaksi Anton Tsehovin tuotantoon. Huomatkaa siis, että nyt on mahdollisuus lukea myös näytelmiä!

Kauniimman kuvan kunniaksi 2.0

Viime keväältä jäi leffa katsomatta, sopisiko elokuvailta ensi viikon lauantaina (29.9.) luonani? On uusi televiiiisio ja kaikki. Vaihtoehtoja on kaksi: From Hell- Helvetistä tahi sitten V for Vendetta. Äänestää voisi vaikka kommentteihin, tasatuloksessa lantti ratkaisee.