Vanha joulusatu (joulu-uusinta menneiltä ajoilta)

.. tsup-tsup purskutti iloisen pikku veturimme iloinen pikku piippu. Tai olisi voinut puksuttaa, jos kukaan olisi paikalla ollut kuulemassa. Vaan ei ollut, vaan eipä ollut paikalla pikku veturimmekaan, kun oli lähtenyt riekulomalle Pattayalle.
Eli se siitä puksutuksesta.
Vaan nytpä suuntautuukin kertomuksemme katse, noin sanallisesti kirjattuna, toiseen hahmoon, ryhäisään valaaseen, joka pöljän näköisenä maitolaiturilla istuen tuijottaa eteensä ja hokee, että "..pitäiskö sitä, vai pitäiskö sitä sitte kuitenska..", eikä huomaa ympärilleen aineellistuvia harmahtavia varjoja.
Varjot vaan tiivistyvät udusta kuduksi ja samoin tekee tunnelma, mutta Petter-Nicklas (on siis valaamme P-N nimeltään, tämä teille huonomuistisimmille tiedoksi. Toki piti kirjoittajasedänkin nimeä hetkisen muistella, vaan vielä on vanha voimissaan, vaikka unohtuikin toisen kengän jalkaan laitto aamulla. Ja puuroakin meni korvaan. Mutta kattilan muistin kuitenkin päähän ulos lähtiessä pistää, eli ei hätää. Huomenna kyllä annan keitinastian ensin hetken aikaa jäähtyä. Ja ehkä jopa poistan sieltä tähteeksi jääneen puuron. Jos vaan tämä pata illalla vielä päästä lähtee, on aikamoista liimaa tämä kylmettynyt kaurakeitos.) vaan konditionalisoi. Mikä on nisäkkään tähän tilaan saattanut?

Lukijakysymykseemme ei tähän mennessä ole tullut yhtään oikeaa vastausta, joten ensi viikon sadussamme on tarjolla multituplapuoliunomonivalintaloppu. Mutta kun nyt on joulukin tulossa ja kaikkee, tehtäköön tilannekatsaus kuitenkin.
Eli siis:
Petter-Nicklas, sukuaan Hytönen, oli iltalenkillään (valaidenkin pitää lenkkeillä, muuten ei planktoni sula) jotenkin eksynyt paikalliseen herrasmies- ja -naisten huvitushuoneeseen, korkealatuista viihdettä mannermaiseen tyyliin tarjoavaan Masa’s’iin (vanha Masan baari) ja pitkällisen sisäisen kamppailun, joka kestoltaan olisi hyvinkin saattanut kestää hetken jos toisenkin, vaan ei kestänyt, päätti ottaa virvoittavan, mannermaiseen tyyliin tarjoillun oluen. Valitettuaan äänekkäästi vaahdon puuttumista juomastaan, ja välittömästi tämän jälkeen mitä vilpittömimmin ajattelemattomia sanojaan anteeksi pyydettyään (Masan portsarit olivat tunnettuja jotakuinkin huolettomasta suhtautumisestaan ei-toivotun asiakaskuntansa hyvinvointiin, lähinnä ruumilliseen sellaiseen), päätti ryhävalas siirtyä hieman syrjemmälle pois seurusteluravintolan matalaotsaisehkon isännän pistävän katseen alta. Ja Rapen ja Posen, illan ”sisään”heittäjien maatahipovien rystysten ulottuvilta.
Ja katso, yht’äkkiä oli hänen ympärillään suuri joukko taivaallist- eikun Petter-Nicklas huomasi baarin nurkassa neiti Kylmä-Sydänmen. Joka vilkutti valasta kohden iloinen hymy kasvoillaan. Petu katsoi taakseen, mutta siellä ei ollut ketään. Ja yhä vain vatkaus jatkui. Ei, edelleenkään ei liikettä valaan takana. Merkillistä.
Valas oli juuri aikeissa, portsareita tai ei, mennä kolikkopuhelimesta ambulanssin tilausta (ja ehkä myös pizzataksin, kun jo hieman hiukoi) tekemään, kun ääni kuni jäisen puron helinä kevätauringon välkähdys pinnassaan pysäytti hänet sijalleen: ”Petter-Nicklas, sinäkö se oot?”
”Selvä tapaus, liian paljon Fazerinaa, seurauksena suklaamyrkytys”, tuumasi nimen omaama, vaan tuumaus tummentui taustalle, kun neiti Kylmä-Sydän heitti kätensä merten valtiaan ympärille..
Joo, ei ollut tytöllä spitaalia, tämä tiedoksi sinne Nealle Klaukkalaan, hahha oli hyvä juttu joo, käy kertomassa äitille. Kerro pitkästi, kyllä me sinua odotamme. No niin, joku käy sitten Nean sinne keittiöön äitinsä seuraksi lukitsemaan (lähetetään äidilleen kukkalähetys anteeksipyyntönä sitten perästä. Tai oikeastaan, puketti takas, omapa on lapsensa, oppii arvostamaan opettajain työtä, kun hetken saa laatuaikaa lapsensa kanssa viettää) niin päästään jatkamaan.
..eli Petter-Nicklasta juuri halattiin. ”Mitä kuuluu, onpa kiva nähdä taas, mikset ole pitänyt yhteyttä?”, solisi neidin ääni ryhiksen korviin. ”Mmnnööh, no tota-”, alkoi valas. ”Tuu nyt tänne seuraksi istumaan, on niin yksinäistä täällä savussa”, jatkoi suloääni tarinaansa. ”Niinnjjooo, savua onnjooo-”, yritti P-N, vaan taas sekoitti neidon sointuisa puhe Petun maailman: ”Sä oot niiin hyvä keskustelija, ihana jutella jonkun kanssa, jonka kanssa on tällainen henkinen yhteys!” ”Eiku totanoi kyljjookainiinku-” (näin siis supliikin supermies Petteri), mihin ntin vastaus: ”Onko sinulla vielä muuten sitä Stingin uutta levyä, kyllä varmaan on, kun sulla toi musiikkimaku on niiiin hyvä, mut niinhän sitä sanotaan, että älykkäillä ihmisillä on korvat päässä, tai ainakin mä niin sanon, mitä jos mentäisiin sun kämpille sitä kuulemaan?”
Tässä vaiheessa osa valaasta alkoi reagoida tavallaan, ja yhtäkkiä oli Petter-Nicklaksella jalat ristissä..
Ja Nea menee takaisin keittiöön kertomaan äidille, ettei valaalla ole jalkoja. Ja nyt se keittiön ovi naulataan kiinni, on se sitten vanhempainrääkkäystä tai kyllä.
..”Urkh”, sanoi sisäisen luolavalaansa löytänyt valtamerielävä. ”Ei, mut voi EI, onks kello NOIN paljon, mun on kyl nyt ihan pakko lähteä käymään yhdessä toisessa yökerhossa, mut hei oli tosi kiva treffata, tää on hyvä juttu, soita mulle, oikeesti pitää kyllä nähdä uudemman kerran!”, häipyi neiti Kylmä-Sydänmen ääni Masa’s’in ulko-ovesta vieden myös neidon muassaan. Ja Petter-Nicklas, jalat yhä ristissä (ei ollut koko valas ihan ajantasalla), tuijotti käteensä ilmestynyttä käyntikorttia.
Hetkeä myöhemmin nähtiin sekavasti soperteleva valas liikehtimässä kylänraittia pitkin, Masa’s’in kutsuvat valot taakseen jättäen. Ja suuren osan lompakkonsa sisällöstä, olivat Rapen vikkelät sormet siitä veronsa vaatineet takkia ojentaessaan. Mutta käyntikortti oli hyvinkin tukevasti tukevan toverimme hallussa. Ja tuossahan onkin jo tarinamme alkupuoliskon maitolaituri. Istupa nyt siihen alas, Petter-Nicklas, niin päästään takaisin nykyhetkeen.
Ja kohdistus -
kolme,
kaksi,
yksi-
NYT!
Eli valaan siinä pohdiskellessa, että soittaisisisiko vaiko eikö soittaisisi käyntikortin haltijalle heti vaiko nyt, tiivistyvät harmaat hahmot tiivistymistään, kunnes tiivistetty tiimi alkaa itsekin hokea kuin mantraa ikään:
”Niin, pitäiskö sitä sitte, oisko se kuitenska si hyvä vai oisko se huano-”
”Niin, olenk mä vai enk mä si ole-”
”-ui se sellai si olis-” ”Onk tääl kettä, vai mahrank mää valla yksin ol-” ”-kui-” ”Onk vai eik onk?” ”Jaa mää vai, ketä sää mein-” ”Kui hää ny sillee-” ”Misä?” ”-ai sitä si vois, vai voisko sitä si kuitenska-”
”Kui?”
Ja vihdoin tajuaa valas, että on tilanteensa ehkä menossa päin Sveitsiä: ”Jaarittelevia Turkulaisia, mistä nuo ilmestyivät, apuaaaaaAAAAAH!”
Vaan on tajuamisessaan (jälleen kerran, ei ole valaalla oikein ajantasapäivä) liikapal myöhässä, Jaarittelevat Turkulaiset (joo, turkulaiset pitäisi kirjoittaa pienellä kirjaimella, mutta meillä arviointipalaverissa oli juttua näistä poikkeamista opetussuunnitelmanmukaisissa saduissa, ja sovittiin yhteisesti, että merkintätapa on kuitenkin kirjallinen tehokeino tai jotain, ja sitten me piirrettiinkin 'yhdistä pisteet' -kuvia ja mä sain gaussin käyrän) ovat kietoneet Petun tiukasti harmauteensa.
”Kui hää ny tolle?” ”-kyl määki kerr-” ”Misä?” ”Kui?” "Onk?" "Kui?"
”Kui?”
”KUI!?”

Vaan jostain P-N H:n jaaritusten täyttämän tajunnan tuolta puolen kuuluu matalaa pörinää, joka vähä vähältä alkaa vaatia osansa valaan huomiosta. ”Minähän tunnen tuon äänen, se on SVR:n hurinaa. Sen täytyy olla kuningas-”
KARI, kyllä, se on totta, Kuningas Kari ja hänen uskollinen Ken Smith -bassonsa saapuvat kolmannen ratsuväkirykmentin lailla apuun. Tai jos ratsuväkirykmentti ei olisi ihan kolmas, vaan ehkä pikkaisen, miten sen nyt muotoilisi, kypsempään ikään ehtinyt numero. Sellainen, että siellä rykmentissä ei kaikille vielä pyörätuolia annettaisi, ainakaan jatkuvaan käyttöön. Siis sitä sellaista moottoroitua versiota, jossa on tyytti. Vaan Hilja hyvä tulee, ja on kohteliasta antaa tilaa vanhemmilleen. Eli siis roimi Kari bassostaan kerta kerran jälkeen äänikertoja, ja pikku-Hilja (nuorempi sisarensa) alkoi harmaus ryhävalaasta väistyä.
Mutta ei väistynyt kokonaan, oli Jaarituisten ”Kui?” osunut Petter-Nicklasta oikein kunnolla, ei olan taa, vaan vähän lapaluun yläpuolelle. Sitkeässä oli, ja olisi voinut ystävämme kohtaloksi koitua, ellei Kari olisi ottanut alimpaa bassokieltä (sitä kuudetta) käyttöön:
KURRRUMPH! Kuului vahvistimesta kämmenpläjäys, ja pois katosi viimeinenkin Jaaritteleva Turkulainen. Ja hyvä oli, että katosi, sillä kämmenen iskun voimasta meni Keniltä kaula katki. ”Voi ei, minkä menit tekemään, maksoitko nyt liian kovan hinnan pelastamisestani!”, parkaisi valas basson tilan nähdessään. ”AANITTAMINEN: Aanittaminenaanittaminenaanit.”, rauhoitti Kuningas täpinöivää tonnikalojenkin toveria. ”Ai niin, enhän minä muistanut kotonasi olevaa varakaulaa, kohta on Kennu kuin uusi.”, rauhoittui valas.
Vaan nyt oli Karin vuoro vuoropuhelussa: ”AANITTAMINENAAANITTAMINENAANITTAMINEN!!”, jyrisi hän. ”Aanittaminenaanittaminen, aanittaminenaanittaminenaanitta. Minenaanittaminen?”
”Nokun minä sain Neiti Kylmä-Sydänmeltä puhelinnumeronsa ja..”, alkoi valas meriselityksensä; kertoi, miten hän ei pöllämystykseltään ollut huomannut harhailleensa Pahalle Maitolaiturille, joka oli rakennettu muinaisen turkulaisten suosiman bingohuoneen paikalle, eikä myöskään ollut sanojaan varonut, vaan oli (tahattomasti tosin) lausunut muinaisen loitsun, joka paikalle Jaarittelevat Turkulaiset oli kutsunut.
Ja juuri kun hän on kertomuksensa loppuun saattanut, kuuluu parin läheltä tsup-tsuptelua. Sehän on, kukas muukaan, matkaltaan palannut pieni iloinen veturimme Tero, joka hieroontuneen näköisenä päättää ilahduttaa ystäviään pikku murrelohkaisulla: ”Onkmulkukkasoittanu?”
”AANIT-!”, alkaa Kari parkaisunsa, mutta jo saapuu harmaa varjostuma kolmikon tuntumaan. ”Nyt ei hyvä heilu, Karilla on basso katki, ne jyrää meitin!”, itkee kohtaloaan Petter-Nicklas, ja mielessään poistaa veturiystävänsä nimen joulukorttilistaltaan.
Varjot syvenevät, tai ainakin sakenevat ja kaikki toivo näyttää menetetyltä. Mutta onneksi paikalle saapuu Joulupukki, joka pelastaa kuninkaan ja valaan ja veturin ja vie heidät pois Pahan Maitolaiturin tuntumasta. Lennättää vielä Korvatunturille, missä muori on saunan lämmittänyt ja puuron keittänyt, varapuurokattilaan tosin, kun pukki aamulla lahjoja jakamaan lähtiessään pisti ykköspadan päähänsä, juhlapäivä kun joulu on. Illalla Petter-Nicklas saa silittää poroa korvan takaa, ja juuri ennen kuin uneen vaipuu sankaristomme toivottavat he kaikille
Hyvää Joulua.