Minä ja Amada

Minä -niin hassulta kuin se nykyään kuulostaakin- olin ennen varsin onneton henkilö. Tätä tarkoitan sekä materiaalisessa että henkisessä mielessä. Kuljin mauttomissa vaatteissa, söin epäterveellisesti, laskin sopimatonta pilaa ja tuhlasin kaiken rahani hetken mielijohteissa tarpeettomuuksiin ja kaiken maailman hullutuksiin. Ulospäin esitin onnellista - niin kuin vain onneton ihminen voi. Pidin kiiltäviä ja nopeita kulkuvälineitä miespuolisen ihmisen menestyksen mittareina. Itseäni vähemmän opiskelleita ihmisiä pidin auttamattomasti moukkina, jotka eivät olisi kelvollisia saamaan edes väheksyntääni. Olin perillä jopa viimeisimpien juorulehtien puheenaiheista, ja tältä alueelta aina pyrinkin keksimään sopivan puheenaiheen keskusteluihin. Aikaa myöten pinnallisuuteni yhä vain paheni. Aina kun se oli mahdollista, hakeuduin kaltaisteni seuraan. Tässä surkuteltavassa seurassa minä sitten elin, pelaten, juoden ja lörpötellen turhuuksia.

Eräänä syksyisenä aamupäivänä auringon kuivattaessa vielä kosteutta pois tuleentuvilta viljapelloilta tapahtui kuitenkin jotain. Palatessani kotiin jälleen kerran yöllisiltä levottomilta retkiltäni kovin kyseenalaisessa tilassa, tunsin oloni varsin kurjaksi. Itse asiassa niin kurjaksi, että vaivuin maahan tien reunaan. En piitannut kuraisesta maasta, vaan tunsin kuinka kosteus imeytyi vaatteisiini. Pahoinvointini oli hyvin voimakasta. Siinä minä sitten makasin, mieli ja ruumis turmeltuneena, ja vain kevyt tönäisy olisi saanut minut pyörähtämään alas sammaloituneeseen pellon reunan ojaan, jossa äänistä päätellen sammakot ja myyrät jo odottivatkin. Huonon omantunnon puuska vain pahensi oloani entisestään. Kysyin itseltäni ensimmäisen kerran pitkiin, pitkiin aikoihin, oliko elämäni kunnollista. Jos tuntisitte suussani tuolloin maistuneen maun, sekä päässäni jyskyttäneen säryn, tietäisitte, mitä surkeus on!

Silloin se tapahtui. Tunsin kevyen kosketuksen ja ihanan äänen, joka kutsui minua nimelläni. Hitaasti käänsin kasvoni ylös, mutta en saattanut avata kokonaan silmiäni, koska ylimaallinen loiste sokaisi minut. Olin hetken peloissani, mutta pelastajani vaikutti ystävälliseltä. Hän puhui minulle rohkaisevasti ja tarttui hihaani, aivan kuin tahtoisi minun seuraavan häntä. Yllättyneenä saamastani avusta seurasin hänen merkkejään, tosin yhä puolisokeana tuosta kummallisesta loisteesta. Muukalaisen saapuminen tuntui tuovan muassaan minulle myös helpotuksen kehoni itseaiheutettuihin vaivoihin. Älä kuitenkaan kysy, minkälainen hän tarkalleen oli. Vallitseva kirkkaus oli aivan liian suuri tarkempien havaintojen tekemiseen. Sen voin kuitenkin kertoa, että hän oli puettu ihanaan kullankeltaiseen asuun, joka loisti timanttien ja smaragdien lailla. Ja hänen yliluonnollisen kirkkautensa lähde olivat hänen kasvonsa, jotka muuten olivat myös hänen suloisen sekä rohkaisevan äänensä lähde. Niin, juuri tällä tavalla ja tuosta tilasta Amada löysi minut. Minut, joka olin jo vaipumassa surkeimpaan asemaan, jonka maailma voi miehelle tarjota.

Hän johdatti edeltä kulkuani. Poikkesimme pois kuraiselta maantieltä, kahisevien ohrapeltojen läpi kävelimme peräkkäin haroen kypsää viljaa edestämme. Kun etenimme kauemmaksi, aivan kuin tunsin ilmanalan ympärillämme lämpeävän. Maa myös nousi ylöspäin, ei kuitenkaan siinä määrin, että se olisi tehnyt kävelystämme raskasta. Matkamme edistyessä tajusin pohjoismaisen koivu- ja mäntymetsän katoavan ja antavan tilaa ihmeellisille jalopuille, joita olin aiemmin nähnyt vain kaukomaiden selostuksissa. Siellä kasvoivat sypressit ja saarnet, sekä vahvoina ja paksuoksaisina valtavat tammet, joiden alta me juoksujalkaa riensimme. Maa oli kauttaaltaan eriväristen kukkien peittämä. Poiminkin muutaman, ja ojensin niitä kohti Amadaa, joka väsymättä ja kirkkautta loistaen ohjasi kulkuani tämän tuntemattoman, mutta ystävällismielisen maailman läpi. Hän otti vastaan vaatimattoman lahjani ja asetti poimimani kukat kullanhohtoisille hiuksilleen.

En tiedä, kuinka kauan kuljimme. Sitä on vaikea sanoa, koska en tuntenut itseni väsyvän lainkaan. Lopulta saavuimme metsäisen, hämyisen kukkulan laelle ja Amada kohotti suloisen kätensä osoittaen minulle jotain. "Katso, Mauri, tämän halusin sinulle näyttää" -hän sanoi. Ja Amadan osoittamassa suunnassa, juuri kukkulan korkeimmalla kohdalla, oli kaunis pyöreä antiikin temppeli. Sen valkoiset pilarit ja kattoa kiertävät koristeet olivat varmasti tehty jo ammoin. "Se on kaunis" -sanoin. Tähän Amada vastasi kehoittaen minua kulkemaan kanssaan tuohon pyhään ja ihanaan temppeliin. Ihanat tuoksut tuoksuivat ilmassa, joka sekin oli lämmintä ja lupaili hyvää. Mutta yht´äkkiä pysähdyin ja surkeana huudahdin loistavalle ohjaajalleni, että en voisi tulla tuohon paikkaan, koska vaatteeni olivat vähintään epäilyttävässä kunnossa kaiken rapakoissa makaamisen jälkeen. Mutta Amada lohdutti minua ja kertoi, että saisin pian uudet puhtaat valkeat vaatteet, jollaiset muillakin on. Kuultuani puhuttavan muista nostin häpeävän katseeni ylös ja näin, että tuossa valkeassa temppelissä oli ihmisiä, valkoisiin togiin puettuja, jotka hymyilivät meihin päin ja viittilöivät innokkaasti meitä tulemaan luokseen. Amadan yhä tukemana otin ensimmäiset askeleet heitä kohti. Tunsin olevani onnellinen, sekä saapuvani kotiin. Nousin varovasti viimeiset askelmat ylös temppeliin, ja vaistosin, kuinka he kaikki olivat ympärilläni. Innoissani odotin jo saavani samanlaiset puhtaat valkeat vaatteet kuin heillä oli, vaatteet, jotka olivat kuin puhtain lumi Pohjan periltä.

Niin siis Amada pelasti minut. Tuo tapahtuma muutti minut täysin. Turhamaisesta materialistista muutuin henkisiä arvoja kannattavaksi ja suojelevaksi nuorukaiseksi. En piittaa enää pinnallisuudesta, vaan pyrin kestäviä arvoja kohti. Puheenaiheeni valitsen mieluimmin antiikista sekä filosofiasta. Paheelliset naiset ympäriltäni vaihtuivat kunnollisiin, sydämellisiin hengettäriin. Pyrin myös ymmärtämään ihmisiä, sekä suhtaudun heihin hyväksyvästi. Nyt kun tarkastelen entistä elämääni, tuntuu kuin olisi se ollut vain epätodellista unta. Pahoillani joskus ajattelen niitä ihmisiä, joille entinen uneni on vielä tänään todellisuutta. Minä tiedän, kuinka surullista heidän elämänsä on. Soisin heidänkin löytävän elämäänsä valon ja tarkoituksen. Juuri niiden löytäminen on ihmiselon korkein tarkoitus.