Mitäs me pioneerit

Glorian Koti- lehti listaa tämä kuun numerossaan asioita, jotka ovat erityisen trendikkäitä juuri nyt. Yksi niistä on tietysti kirjakerhon perustaminen! Jutussa kerrotaan HS:n kirjallisuusblogin innoittaneen monia tällä jalolla tiellä, mutta mielestäni me Amadalaiset voimme ihan aiheesta kysyä, mistähän Pihan Kirsi onkaan ideansa alunperin saanut..?
Toivoisin todella että ehtisimme tapaamaan ennen pääsiäistä, mutta mikäli aikataulumme eivät millään täsmää, ehdotan seuraavaa lukukokemusta täysin itsevaltaisesti.
Kuuntelin eilen YLE:n ykköseltä mainion haastattelun, jossa Tuuve Aro kertoi uudesta novellikokoelmastaan Uimakoulussa kukaan ei ole yksin. Ajattelin siis ehdottaa elokuvakriitikkonakin tunnetun Aron tuotantoa jota näyttää löytyvän ihan mukavasti kirjastostammekin. Lisäksi emme ole lukeneet paljoakaan novelleja, joten uusi aluevaltaus voisi olla ihan paikallaan, vaikkapa näin hyvin alkaneen kesän kunniaksi.

Ilias

"Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun turmiokas, mi akhaijeja löi lukemattomin tuskin, monta mi Hadeen luo väkivoipaa sielua syöksi" -näillä sanoilla alkaa länsimaisen kirjallisuuden vanhin kirja, Ilias. Sen kirjoittajaksi mainitaan Homeros, jonka uskotaan eläneen 700-luvulla e.a.a. Joka tapauksessa tuohon aikaan Ilias sekä myöhempää materiaalia sisältävä Odysseia ovat saaneet lopullisen muotonsa. Iliaan sisältämä tarinaperinne on viimeksi mainittua huomattavasti vanhempaa. Lineaari B -kirjoituksen selviämisen jälkeen kävi selväksi, että osa Iliaan kertomuksista on tunnettu jo 1200-luvulla e.a.a. Ennen kirjaksi muotoutumistaan Iliaan tarinat ovat olleet suullista perinnettä. Kirja kertoo akhaijien sodasta ilionilaisia ja näiden apukansoja vastaan. Kertomuksen tapahtuma-aikana Ilionin kaupunki on ollut ahdistettuna jo toistakymmentä vuotta. Itse asiassa niin kauan, että Helene, jota akhaijit ovat saapuneet pelastamaan, on jo kiintynyt uusiin isäntiinsä.

Ilias on kirjoitettu runomittaan. Tästä johtuen kirjan suomentamisessa on varmasti ollut työtä. Lukemani Otto Mannisen suomennos vuodelta 1919 on kuitenkin onnistunut. Kieli on vanhahtavaa, mutta erikoisen juhlavaa. Mielikuvitusta on käytetty, tuloksena jopa hauskoja kohtia kuten Dolonin seikkailun "näätäinen hytyrä". Kirjan tarina etenee monessa tasossa: yksi on ihmisten välinen taistelu kaupungin omistuksesta, toinen Akhilleuksen ja Agamemnonin yli puolet kirjasta vievä riita, kolmas Olympon jumalien keskinäiset tapahtumat ja puuttuminen ihmisten maailmaan. Iliaan ihmiset ovat terveitä ja hyväkuntoisia, mieleltään vahvoja ja puhelahjoiltaan mestareita. Jumalien mielivallan edessä he ovat kuitenkin heikkoja. Ihmisten yläpuolisen maailman ehdoton hallitsija taas on Zeus. Vaimonsa Heren vastarinnan hän lopettaa lyhyeen muistuttamalla, miltä ´tuntui roikkua käsistä katosta`. Ilionin kohtalo on ennalta sinetöity. Zeus haluaa kaupungin kukistuvan. Tekevätpä ihmiset kerran rauhan, mutta jumalat puuttuvat asiaan ja taistelu jatkuu. Olympon väki ohjaa tapahtumia myös antamalla ajatuksia ihmisten mieliin, tekeytymällä valekuviksi sekä arkisemmin ohjaamalla surmaa tuottavia välineitä suuntaan jos toiseenkin.

Suurin Ilionin sodan sankareista on eittämättä Akhilleus, tuo antiikin sankareista kuuluisin. Kuningas Agamemnon ottaa itselleen sankarille rakkaan orjanaisen, Briseun, mistä sydämistyneenä Akhilleus ei osallistu taisteluihin ennen kuin tämän ystävä Patroklos kuolee. Patroklon kuolemaa sureva ja kostava Akhilleus on demoninen hahmo. Hän jopa hyppää jokeen tappamaan hukkuvia iliolaisia säästäen vain 12 miestä ystävänsä polttoroviolle. Paitsi suuri miesten surma, on Akhilleus myös suuri suupaltti. Armon anojalle hän vastaa: "Kuollos, ystävä, siis sinä myös! Älä ruikuta suotta! Kuolihan Patrokloskin, vaikk´ urohomp´oli paljon". Monet teoksen lukeneista taas mainitsevat Ilionin puolustajan, kuningas Priamon pojan Hektorin mieluisammaksi sankariksi. Hektor ei piittaakaan uhittelevista puheista, vaan eräänkin kerran vastaa: "Ällös noin pelotelko sa kuin mitä pilttiä pientä tai kuin naista, jok´uljait´ei sotatoimia tunne". Homeros syventää vielä Hektorin hahmoa kuvaamalla lämpimästi, kuinka tämä käy tapaamassa vaimoaan ja lastaan Ilionissa. Molemmat sankarit ovat kuitenkin jo kuoleman omia, siitä pitää jumalien säätämä katharsis huolen.

Iliaan tapahtuma-aika on varhainen rautakausi. Tästä huolimatta sotisovat ja kilvet kiiltelevät vaskisina, vaurauden ja kauneuden kuvina. Ihmiset elävät yhä lähellä luontoa, minkä voi päätellä runsaista vertauskuvista. Rohkean ja jopa yltiöpäisen taistelijan vertauskohta on leijona: "niinkuin pentusiaan emäleijona suojaa, kun läpi metsän niitä se vie sekä pyytäjäparven kohtaa voimaans´uskaltain; pedon otsapa silloin pelkkänä ryppynä on, ett´ei näy silmiä alta". Antiikin aikana leijonia todella oli vielä Kreikan alueella. Varhaisina aikoina tapahtunut puunkaadosta ja laiduntamisesta johtunut eroosio vilahtaa myös kirjan sivuilla. Homeros kuvaa, kuinka rajuja kevättulvat ovat ja kuinka voimakas tulvavesi vastustamattomasti vie mukanaan maata ja puita mereen. Iliaan maailma on arkaainen pienten kaupunkivaltioiden, yliluonnollisuuden, mieskunnon ja patriarkaalisuuden värittämä tilkkutäkki. Sen loistosta ja kunniakäsitteistä ovat muinaiset runonlaulajat taltioineet meille myöhemmille tämän väläyksen.

Kohdassa "Homeerinen laulu" on linkki, jossa valitsemalla Sample -kohdasta alemman voi kuulla Iliaan alkuperäistä esitystapaa.

Tiedoksenne hyvät toverit!

Mikäli haluatte tuohon oikealle puolelle nimenne kohdalle lisättävän tietyn kotisivun tai esimerkiksi profiilisivunne, se on mahdollista. Sen voitte tehdä esim. itse tai kertokaa minulle mille sivulle haluatte nimestänne klikkauksen johtavan, ja hoidan homman tuossa tuokiossa.

Muutos tuulee

Auugghh!! (kuten Lassi sanoisi lastenhoitajan paluusta kuullessaan), on tullut bloggeriin jotain muutoksia, toivottavasti ei mene ihan sekaisin kirjoittelu täällä. Oli eilisiltainen tapaaminen kiva, kovasti olimme kukin tahoillamme tietoa kirjoista imeneet, Venäjästä ja Tampereesta ja islamista ja tavarataloista. Vaan seuraavan kerran kirjailija on nimeltään Alan Moore (ei oikeastaan ole edes kirjailija, vaan sarjakuvakäsikirjoittajatuhertelija, mutta kun kerran minulle valintavuoro annettiin, niin kärsikää kirkkaamman kruunun tavoittelussanne). Kokoontuma pidettäneen minun luonani joskus viikolla 11 tahi 12, sopivia päiviä voi ehdottaa. Illan aikana olisi tarkoitus katsastaa Alan Mooren sarjakuviin perustuvista elokuvista joko From Hell tai V for Vendetta (The League of Extraordinary Gentlemen on sen verran huono, että sitä ei ehdolle oteta), äänestää saa mielellään.
Tarkoitukseni oli myös lisätä reunalinkkeihin menneitä luettuja, mutta ovat näemmä kadonneet, voisiko Tuija ne takaisin paikalleen auttaa?

Viimekertainen tapaaminen Varpulla oli antoisa. Muistaakseni lähes kaikki olivat lukeneet sovittua kirjailijaa (Kjäll Västö), ja ainakin minä sain illasta irti juuri sitä mitä odotinkin; uudet näkökulmat ja mielipiteet syvensivät ja avasivat lukemaani tekstiä oivallisesti. Kirjoitan ehkä joskus lisää, jahka jaksan.

Seuraavan kerran tapaamme reilun viikon kuluttua (pe 16.2.) tuttuun tapaan Valtakadulla klo 20 aikaan. Sovimme lukevamme palkittua tietokirjallisuutta, mutta toki voi lukea myös palkitsemattomia teoksia. Ajatuksenani oli tutustua popularisoituun tieteen kieleen.

Tervetuloa ja näkemiin!

Hyvää Uutta Vuotta!

Vuosi on jo pyörähtänyt hyvää vauhtia käyntiin ja muutoksia on heti luvassa. Ennakkotiedoista poiketen kokoonnumme Varpun luona ensi viikolla jo keskiviikon iltana kello seitsemän. Toivottavasti uusi aika sopii kaikille.

Pikkujoulutapaamisehdotus

Mikäli kaikille teille sopii, tapaamme lauantaina 9.12. Hannalla.

"Satavuotias romaani on hermolepoa nykyihmiselle"

Tämänpäiväisessä HS:ssa oli mielenkiintoinen artikkeli klassikoista ja niiden uusista suomennoksista. Juttua koristi varsin suurikokoinen ja mielikuvitusta kiihottava valokuva Matti Raninista lukemassa otteita Edgar Allan Poen Kootuista kertomuksista.

Jaana Kaparin on suomentanut kaikki Poen novellit, tuloksena yli tuhatsivuinen teos. Tuskin maltan odottaa pääseväni novellien kimppuun. Olen kovasti pitänyt niistä muutamista lukemistani jo aikaisemmin. Kapari selittää, kuinka Poeta on pidetty pitkään "kauhukirjailijan", mutta eihän koko genreä ole ollut olemassakaan Poen elinaikana! Sen sijaan hän on "nimenomaan lyyrikko, joka vain kirjoittaa kauheista asioista."

Muitakin mielenkiintoisia käännösprojekteja on meneillään. Kaikki Shakespearet ovat työn alla WSOY:llä. Dostojevskin uusia käännöksiä voi odotella Otavalta.

Näitä odotellessa voi kokeilla itse klassikon kääntämistä: www.hs.fi/kirjat

Mitä ajattelin tänään

Hei Ystävät Hyvät,

Olen huolissani.
Amadan tulevaisuus näyttää horjuvan.
Ajatuksiini hiipii toistuvasti erään ystäväni toteamus;

"Kuka jaksaa koko ajan lukea samoja kirjoja kuin muut?".

Toivon todella että ME jaksaisimme.

Ehdottaisinkin siis seuraavaa;
pidimme nyt 'joululoman' etuajassa,
joten vielä ennen vuodenvaihdetta voisimme tavata esimerkiksi pikkujoulun merkeissä
ja valita uuden kirjan luettavaksi.

Tarkkailkaapa kalentereitanne pikkujoulua silmällä pitäen
ja vielä kauniiksi lopuksi ehdottaisin Pekalle (Keskeneräisten kirjojen klubi)- lisänimen poistoa, se näyttää jotenkin 'jinxsaavan' Amadan toimintaa...

José Saramago - Jeesuksen Kristuksen evankeliumi

Siitä asti, kun Jeesus Nasaretilainen kuoli Golgatan teloituspaikalla ristiinnaulittuna ja evankeliumien tarinoiden mukaan nousi pääsiäisenä kuolleista, on kysymys Kristuksen ihmisyyden ja jumalallisuuden suhteesta askarruttanut ihmismieliä. Tämä oli myös varhainen kiistanaihe kristittyjen parissa. Oliko Jeesus ihminen? Oliko hän jumala? Oliko Jeesus ensin ihminen, ja vasta sen jälkeen tuli jumalalliseksi? Tuliko Jumala Jeesukseen sillä tavalla, että hän syrjäytti alkuperäisen ihmisen? Mitä kautta hän meni ihmiseen? Milloin tämä tapahtui? Mihin alkuperäinen Jeesus joutui? Hylkäsikö Jumala Jeesuksen ristillä? Kärsikö ristillä Jumala vai ihminen? Nämä ovat niitä kysymyksiä, joita ensimmäisten vuosisatojen uskovaiset pohtivat. Eivätkä vain pohtineet, vaan riitelivät ja tappelivat näkökulmiensa puolesta. Ja ajoivat erimieliset, vähemmistöön jäävät seurakunnistaan. Ehkä ohimennen myös tappoivat muutamia. Erimielisyys on ymmärrettävää, sillä Raamatun Uusi testamentti ei ole ollenkaan selvä ohjenuora. Paljon asiaa lienee jäänyt kirjoittamatta muistiin ja kertomatta. Tästä sekaannuksesta merkki on jo sekin, että evankeliumeja Raamatussa on kokonaista neljä kappaletta. Lisää on olemassa Raamatun ulkopuolella. Ja Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on taas uusimpia ja vähemmän tunnettuja kuvauksia Herramme elämästä maan päällä
Hyvin usein evankeliumien kertomuksissa Jeesuksen inhimillisyys hautautuu hänen jumalallisuutensa alle. Jopa armahtaessaan hän on läpikotaisin pyhyyden täyttämä. Ympärillä olevat ihmiset vaistoavat tämän ja jäävät mykkinä todistamaan tapahtuneita ihmeitä. Saramagon Jeesus on erilainen. Kirjan alusta selviää, että hän on kyllä jotain jumalallista syntyä, mutta tämän tajuamiseen menee hänellä itselläänkin iso osa elämästä. Hetken lukija jopa epäilee, että onko Jeesus sittenkin sielunvihollisen siittämä. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka erämaassa vaelteleva Saatanaksi kutsuttava paimen isällisesti ottaa hänet kaitsemaan kasvavaa laumaansa. Paimenena ollessaan nuori Jeesus kohtaa myös ensimmäistä kertaa Jumalan. Sivumennen sanoen evankeliumin sielunvihollista esittävä paimen on paljon humaanimpi ajatuksiltaan kuin juutalaisten Jerusalemin temppelin veriuhreista nauttiva Jumala. Tämä Jumala huokaa nautinnollisesti, kun näkee teuraan veren pulppuavan katkaistuista kaulasuonista. Tietoisuus omista kyvyistä ja tehtävästä aukeaa Jeesukselle vasta vähitellen. Lopullisesti tämä selviää 40 päivää kestävissä Jumalan, Jeesuksen ja Saatanan välisissä neuvotteluissa sumun peittämällä Gennesaretinjärvellä. Kaikki kolme sopivat hyvin samaan soutuveneeseen. Mikä ettei, sillä Jumala tarvitsee Saatanaa ja Saatana Jumalaa, mikäli Jumalan suunnitelmat sopivat Jeesukselle. Täällä paljastuu myös, että Jumala on ajan Herra. Näinollen Jeesuksella ei oikeastaan ole muuta mahdollisuutta, kuin hyväksyä Jumalan suunnittelema kohtalo. Tämä taas tietää ristinkuolemaa, mutta ikuista kunniaa ja unohtumattomuutta. Näin täyttyy Taivaan Isän suunnitelma uudesta uskonnosta, joka perustetaan marttyyrien verestä. Kun Jeesus pyytää kertoa tulevista ajoista, Jumala hieman vaivautuneesti kertoo ensinnä opetuslasten kohtalot, sitten alkukirkon marttyyrien nimet kuolintapoineen unohtamatta myöhempien aikojen ristiretkiä ja inkvisitiota... Ihmis-Jeesuksen reaktio tähän kaikkeen on kauhistus. Hän yrittää loppuun asti kääntää Jumalan suunnitelman. Hän sanoo kiinniotettaessa olevansa juutalaisten kuningas, ei Jumalan Poika, mikä tietää varmaa teloittamista roomalaisten miehittäjien käsissä. Mutta kaikki valuu hukkaan, kuten voimme tänään huomata.
Saramagon kirjan mielenkiintoisuus ja sen suurin ansio on se, että hän kirjoittaa niin monista evankeliumeissa epäselviksi jääneistä kohdista. Ensinnäkin hän kertoo siitä yöstä, jolloin tuleva Jeesus-lapsi sai alkunsa äitinsä kohdussa. Toiseksi hän käsittelee dramaattisesti Betlehemin lastensurmaa. Oli Jeesuksen onni, että hän joutui asumaan luolassa, sillä sinne eivät Herodeksen sotilaat osanneet, vaan varsinainen kylä joutui kokemaan 25 poikalapsen menetyksen. Jeesuksen isä Joosef sai tästä tapahtumasta ikuisen trauman, sillä hän oli tiennyt sotilaiden tulosta. Tästä huolimatta hän ei tehnyt elettäkään varoittaakseen kylän asukkaita, vaan huolehti ainoastaan omasta pojastaan. Tätä syyllisyydentunnetta joutui myös Jeesus aikanaan kantamaan. Onhan juutalaisten jumala luvannut kostaa isien pahat teot pojille saakka. Selvitetyksi myös tulee se, miten Jeesus kohtasi Magdalan Marian, joka tässä tarinassa kaunistelemattomasti oli prostituoitu aina siihen hetkeen, kun Jeesus astui hänen talonsa portista sisään. Siihen hetkeen, mutta ei sen jälkeen. Jeesuksen ja Marian suhde on evankeliumissa kiihkeä ja sytyttävä, mikä jälleen korostaa Saramagon Jeesuksen ihmismäisyyttä. Saramagon Jeesus on mies, joka voi laajeta tietystä kohdasta, kuten "kaikki miespuoliset maailmassa".
Saramagon erityiset ansiot Jeesuksen Kristuksen evankeliumi -kirjassa ovat mielestäni tekstin oivaltavuuden, erikoisten näkökulmien saralla. Teksti itsessään on ehkä vähän poukkoilevaa, mutta tätä seikkaa en voi totuudenmukaisesti arvostella, koska en ole voinut lukea alkuperäiskielistä teosta. Ilmestyessään katolisen valtauskonnon maassa kirja on varmasti herättänyt pahastusta. Näin varsinkin, kun kirjassa käsitellään "pyhää" Mariaa varsin kansanomaisesti ja edellä mainitulla tavalla "riisutaan" Jeesukselta osa hänen sädekehäänsä. Tämä ei välttämättä ole väärin, sillä jos ajatellaan keskustelun kulkevan akselilla ihminen - jumala, Saramagon näkemys sopii kyllä tälle janalle. Mikään normaali ihminen hän ei kuitenkaan ole, varsinkaan sen jälkeen kun tajuaa että hänellä on kyky tehdä ihmeitä. Ja tätä ihmeidentekokykyä hän käyttääkin aina kalastuksesta ihmisten parantamiseen asti. Evankeliumeista poiketen Jeesus ei kuitenkaan herätä Lasarusta kuolleista. Näin hänen siskonsa Marian toivomuksesta, jonka mukaan pahin rangaistus ihmiselle olisi kuolla kahteen kertaan. Jälleen siis Jeesus tekee humaanin ratkaisun!
Pidän kirjaa lukemisen arvoisena elämään ja uskontoon hieman kevyemmällä otteella suhtautuvalle lukijakunnalle. He siitä varmasti saavatkin eniten irti. Tässä evankeliumissa Jeesus todella on ihminen lihaa ja verta