José Saramago - Jeesuksen Kristuksen evankeliumi

Siitä asti, kun Jeesus Nasaretilainen kuoli Golgatan teloituspaikalla ristiinnaulittuna ja evankeliumien tarinoiden mukaan nousi pääsiäisenä kuolleista, on kysymys Kristuksen ihmisyyden ja jumalallisuuden suhteesta askarruttanut ihmismieliä. Tämä oli myös varhainen kiistanaihe kristittyjen parissa. Oliko Jeesus ihminen? Oliko hän jumala? Oliko Jeesus ensin ihminen, ja vasta sen jälkeen tuli jumalalliseksi? Tuliko Jumala Jeesukseen sillä tavalla, että hän syrjäytti alkuperäisen ihmisen? Mitä kautta hän meni ihmiseen? Milloin tämä tapahtui? Mihin alkuperäinen Jeesus joutui? Hylkäsikö Jumala Jeesuksen ristillä? Kärsikö ristillä Jumala vai ihminen? Nämä ovat niitä kysymyksiä, joita ensimmäisten vuosisatojen uskovaiset pohtivat. Eivätkä vain pohtineet, vaan riitelivät ja tappelivat näkökulmiensa puolesta. Ja ajoivat erimieliset, vähemmistöön jäävät seurakunnistaan. Ehkä ohimennen myös tappoivat muutamia. Erimielisyys on ymmärrettävää, sillä Raamatun Uusi testamentti ei ole ollenkaan selvä ohjenuora. Paljon asiaa lienee jäänyt kirjoittamatta muistiin ja kertomatta. Tästä sekaannuksesta merkki on jo sekin, että evankeliumeja Raamatussa on kokonaista neljä kappaletta. Lisää on olemassa Raamatun ulkopuolella. Ja Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on taas uusimpia ja vähemmän tunnettuja kuvauksia Herramme elämästä maan päällä
Hyvin usein evankeliumien kertomuksissa Jeesuksen inhimillisyys hautautuu hänen jumalallisuutensa alle. Jopa armahtaessaan hän on läpikotaisin pyhyyden täyttämä. Ympärillä olevat ihmiset vaistoavat tämän ja jäävät mykkinä todistamaan tapahtuneita ihmeitä. Saramagon Jeesus on erilainen. Kirjan alusta selviää, että hän on kyllä jotain jumalallista syntyä, mutta tämän tajuamiseen menee hänellä itselläänkin iso osa elämästä. Hetken lukija jopa epäilee, että onko Jeesus sittenkin sielunvihollisen siittämä. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka erämaassa vaelteleva Saatanaksi kutsuttava paimen isällisesti ottaa hänet kaitsemaan kasvavaa laumaansa. Paimenena ollessaan nuori Jeesus kohtaa myös ensimmäistä kertaa Jumalan. Sivumennen sanoen evankeliumin sielunvihollista esittävä paimen on paljon humaanimpi ajatuksiltaan kuin juutalaisten Jerusalemin temppelin veriuhreista nauttiva Jumala. Tämä Jumala huokaa nautinnollisesti, kun näkee teuraan veren pulppuavan katkaistuista kaulasuonista. Tietoisuus omista kyvyistä ja tehtävästä aukeaa Jeesukselle vasta vähitellen. Lopullisesti tämä selviää 40 päivää kestävissä Jumalan, Jeesuksen ja Saatanan välisissä neuvotteluissa sumun peittämällä Gennesaretinjärvellä. Kaikki kolme sopivat hyvin samaan soutuveneeseen. Mikä ettei, sillä Jumala tarvitsee Saatanaa ja Saatana Jumalaa, mikäli Jumalan suunnitelmat sopivat Jeesukselle. Täällä paljastuu myös, että Jumala on ajan Herra. Näinollen Jeesuksella ei oikeastaan ole muuta mahdollisuutta, kuin hyväksyä Jumalan suunnittelema kohtalo. Tämä taas tietää ristinkuolemaa, mutta ikuista kunniaa ja unohtumattomuutta. Näin täyttyy Taivaan Isän suunnitelma uudesta uskonnosta, joka perustetaan marttyyrien verestä. Kun Jeesus pyytää kertoa tulevista ajoista, Jumala hieman vaivautuneesti kertoo ensinnä opetuslasten kohtalot, sitten alkukirkon marttyyrien nimet kuolintapoineen unohtamatta myöhempien aikojen ristiretkiä ja inkvisitiota... Ihmis-Jeesuksen reaktio tähän kaikkeen on kauhistus. Hän yrittää loppuun asti kääntää Jumalan suunnitelman. Hän sanoo kiinniotettaessa olevansa juutalaisten kuningas, ei Jumalan Poika, mikä tietää varmaa teloittamista roomalaisten miehittäjien käsissä. Mutta kaikki valuu hukkaan, kuten voimme tänään huomata.
Saramagon kirjan mielenkiintoisuus ja sen suurin ansio on se, että hän kirjoittaa niin monista evankeliumeissa epäselviksi jääneistä kohdista. Ensinnäkin hän kertoo siitä yöstä, jolloin tuleva Jeesus-lapsi sai alkunsa äitinsä kohdussa. Toiseksi hän käsittelee dramaattisesti Betlehemin lastensurmaa. Oli Jeesuksen onni, että hän joutui asumaan luolassa, sillä sinne eivät Herodeksen sotilaat osanneet, vaan varsinainen kylä joutui kokemaan 25 poikalapsen menetyksen. Jeesuksen isä Joosef sai tästä tapahtumasta ikuisen trauman, sillä hän oli tiennyt sotilaiden tulosta. Tästä huolimatta hän ei tehnyt elettäkään varoittaakseen kylän asukkaita, vaan huolehti ainoastaan omasta pojastaan. Tätä syyllisyydentunnetta joutui myös Jeesus aikanaan kantamaan. Onhan juutalaisten jumala luvannut kostaa isien pahat teot pojille saakka. Selvitetyksi myös tulee se, miten Jeesus kohtasi Magdalan Marian, joka tässä tarinassa kaunistelemattomasti oli prostituoitu aina siihen hetkeen, kun Jeesus astui hänen talonsa portista sisään. Siihen hetkeen, mutta ei sen jälkeen. Jeesuksen ja Marian suhde on evankeliumissa kiihkeä ja sytyttävä, mikä jälleen korostaa Saramagon Jeesuksen ihmismäisyyttä. Saramagon Jeesus on mies, joka voi laajeta tietystä kohdasta, kuten "kaikki miespuoliset maailmassa".
Saramagon erityiset ansiot Jeesuksen Kristuksen evankeliumi -kirjassa ovat mielestäni tekstin oivaltavuuden, erikoisten näkökulmien saralla. Teksti itsessään on ehkä vähän poukkoilevaa, mutta tätä seikkaa en voi totuudenmukaisesti arvostella, koska en ole voinut lukea alkuperäiskielistä teosta. Ilmestyessään katolisen valtauskonnon maassa kirja on varmasti herättänyt pahastusta. Näin varsinkin, kun kirjassa käsitellään "pyhää" Mariaa varsin kansanomaisesti ja edellä mainitulla tavalla "riisutaan" Jeesukselta osa hänen sädekehäänsä. Tämä ei välttämättä ole väärin, sillä jos ajatellaan keskustelun kulkevan akselilla ihminen - jumala, Saramagon näkemys sopii kyllä tälle janalle. Mikään normaali ihminen hän ei kuitenkaan ole, varsinkaan sen jälkeen kun tajuaa että hänellä on kyky tehdä ihmeitä. Ja tätä ihmeidentekokykyä hän käyttääkin aina kalastuksesta ihmisten parantamiseen asti. Evankeliumeista poiketen Jeesus ei kuitenkaan herätä Lasarusta kuolleista. Näin hänen siskonsa Marian toivomuksesta, jonka mukaan pahin rangaistus ihmiselle olisi kuolla kahteen kertaan. Jälleen siis Jeesus tekee humaanin ratkaisun!
Pidän kirjaa lukemisen arvoisena elämään ja uskontoon hieman kevyemmällä otteella suhtautuvalle lukijakunnalle. He siitä varmasti saavatkin eniten irti. Tässä evankeliumissa Jeesus todella on ihminen lihaa ja verta

Uutta suolattavaa

Ilman että paljon viimeisestä kerrasta kertoisin tässä nyt ensiksi seuraavan kerran tarpeelliset tiedot:

Vénédikt Erofejev: Moskova - Petuški : runoelma

kirja löytyy runsaasti kirjastossa. Niin tässä vielä mukava nettisivu, jolla voisi tutustua aiheeseen, sieltä löytyy kuvia ja tekstikatkelmia.
Wikipediassakin kirjoittaja on mainittu.

Toisen vuoden käynnistelyä

Amadan toinen vuosi käynnistyi eilen. Paikalla olivat vakiojäsenten (Tuija, Hanna, Mauri ja Pekka) lisäksi kolme uutta ihmistä, Till, Varpu ja Jaakko.

Vaihdoimme muutaman ajatuksen Vonnegutin Teurastamo 5 -kirjasta. Itse pidin kovasti siitä otteesta, jolla Vonnegut käsitteli sotaa ja ihmisen mieltä. Tapahtumien näennäinen samanaikaisuus, historian päällekkäisyys ja yhtäaikaisuus sekä yleinen elämän mielettömyys muuttuivat varsin mutkattomiksi seikoiksi Vonnegutin käsittelyssä. Jopa kirjan avaruusjaksot olivat epäluonnollisuudessaan täysin saumattomasti kokonaisuuteen sopivia. En osaa analysoida kirjaa tämän enempää, mutta lukukokemuksena se oli melko vaikuttava.

***
Kuten oikealla yläpuolella kuvauksessa lukee, luemme e h k ä joskus kirjoja. Eilen keskityimme muutaman puolivillaisen kirjaan viittaavaan lauseen jälkeen pääasiassa viinin maisteluun. Illan aikana tyhjenivät seuraavat viinipullot:
Le Grand Noir, Cabernet - Shiraz, Ranska 2003.
Chateau Ksara ... hmm.. Libanon 2003.
Masseria Trajone, Italia 2002.
Morgado de Silgueiros, Portugal 2003.

Viimeinen viini johdatteli meidät (kömpelöhkösti) seuraavan kirjailijan pariin, joka on José Saramago. Jokainen valitkoon vapaasti hänen laajasta tuotannostaan yhden teoksen.

***
Seuraavan kerran kokoonnumme Pekalle 30.10. klo 18 alkaen.

Kaaos on vain liuta järjestäytymättömiä asioita

Ilmaston kohtuuton lämpimyys hämärtää ihmisen käsityskykyä tulevasta ja jo olevasta. Eli kaiken ymmärryksen mukaan nyt on jo syksy.

Oletteko saaneet levättyä ja kerättyä voimia tulevan talven koitokseen? Olisiko aika nähdä?
Ehdotan ajankohdaksi ensi lauantaita, mikä menee jo syyskuun puolelle (2.9.) Paikka voi olla vanha tuttu Valtakatu jollei muita ehdotuksia ilmene.

Vastaus haasteeseen

Kiitos haastajille, Lauralle ja Inkalle.

1. Yksi kirja, joka muutti elämäsi:
Vaahteramäen Eemeli oli ensimmäinen lukemani kirja. Oli aivan uskomaton tunne alle kouluikäisenä yhtäkkiä tajuta, että toisia todellisuuksia on aivan tuossa käden ulottuvilla. Koko lapsuuteni ajan luin kesäisin varastossamme olevassa rankisessa vinon pinon kirjoja, sarjakuvia ja yöjuttuja.

2. Yksi kirja, jonka haluaisit mukaan autiolle saarelle:
Taas tämä autiosaarikysymys. Koraani tai raamattu. Tuskin lukisin kumpaakaan, tuijottaisin katatonisesti tyhjyyteen.

3. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon:
Hetkittäin hupakoidun esimerkiksi joistain ihme maailmanvääristelykirjoista (eli ns. elämäntaito-oppaista tyyliin zen tai 9 oivalluksen tie.. no huh..), sisustuskirjoista tai vaikkapa Lassi ja Leevi-sarjakuvista vuonna 1995.

4. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Tämä on niin kornia.. Robert James Waller: Hiljaiset sillat.

5. Yksi kirja, jonka toivoisit tuleen kirjoitetuksi:
Life for Dummies (kuinka selvitä hengissä arjesta).

6. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:
Jätän kirjat helposti kesken. Miten tähän siis voi vastata... en suostu.

7. Yksi kirja jota luet paraikaa:
José Saramago: Toinen minä.

8. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:
Vonnegut: Teurastamo 5.

9. Haaste:
Pekka, Mauri, Hanna, Matti, Tua ja mahdollinen uusi jäsenemme Jaakko.

Rakkaus, ystävyys ja yksinäisyys

André Brinkin kirjasta Kun vielä muistan jäi mieleen seuraava ajatus:

Jos ihmissuhteemme olisivat täydellisiä, jäisikö tilaa kirjallisuudelle, musiikille, taiteelle?

Kirja oli mielenkiintoinen kokemus. Lähes 70-vuotiaan miehen näkökulmasta kirjoitettu muistelmateos pakotti venymään omien (pienien ja suppeiden) ajatusmaailmojen äärirajoille. Välillä oli vaikea mieltää isoisäni ikäisen miehen rakkauskertomuksia tosiksi tai tapahtuneiksi.

Vanheneminen lienee vaikeampaa naisille kuin miehille. Seikka josta kirjan vanheneva miespäähenkilö kantoi suurinta huolta, oli hänen potenssinsa. Naisilla seksuaalinen "kuihtuminen" tapahtuu verrattain varhemmin kuin miehillä, näin olen ymmärtänyt. Toisaalta vanheneminen prosessina on äärimmäisen kiehtova, ajatuksena suorastaan lumoava. Toisinaan kammoan ryppyjä, juonteita tai vyötärölle kertyviä makkaroita, mutta aina silloin tällöin muistan kuinka tämä kulttuuri on muokannut minut ihannoimaan nuoruutta - tuolloin vilkaisen peiliin ja totean, että näin on ihan hyvä.

Toinen keskeinen mieleeni jäänyt ajatus kirjasta liittyi yksinäisyyteen. Päähenkilömiehellä oli kymmenittäin naissuhteita, rakastajia, hetkellisiä ihastuksia, yhden yön, kahden yön, kuukausien tai vuosien suhteita. Lopussa hän hyvästelee yli satavuotiaan äitinsä kuolinvuoteella -ja huomaa olevansa yksin. Äidillä ei ole ketään muita kuin hän - edes hän, poikansa! - ja päähenkilö on juuri menettänyt viimeisimmän rakkaansa. Vähitellen päähenkilö tuntuu alistuvan kohtaloonsa; ei surullisena, ei pettyneenä, ainoastaan tilansa todeten. Olen yksin, tämä elämä nyt meni näin.

Kirjan poliittinen ulottuvuus liikkuu Etelä-Afrikan arkaluontoisen tilanteen ja viimeisimmän Irak-selkkauksen välillä. Sota ja rakkaus, politiikka ja ihmissuhteet kietoutuvat yhteen kuin hedelmällisessä maaperässä kasvaneiden viiniköynnösten hedelmistä syntyneet makuyhdistelmät. Päähenkilö hurmaakin kirjan alussa naisia nimenomaan nasevilla ja kielellisesti rikkailla viinikuvauksillaan. Mitä vaikeammiksi poliittiset tilanteet käyvät, mitä raaemmaksi sodat kasvavat, sitä vähemmän jää tilaa aistimuksille ja kuvauksille. Tulee mieleen, että kirjailijalla on ollut kiire saada sanotuksi kaikki mielessä olevat asiat. Tällöin hän on keskittynyt olennaiseen; naiseuden kuvaamiseen, rakkaudesta kirjoittamiseen.

Mitä rakkaudesta loppujen lopuksi jää jäljelle? Muistikuvia rakastetun piirteistä, naurahduksista, tuokioista, tuoksuista, hikisistä hetkistä, suolan mausta iholla. Ihminen yhdistyy tiettyyn hetkeen, tiettyy aikaan elämäämme, ja kirjassa myös aina tiettyihin poliittisiin periodeihin. Uusi ajanjakso yhteiskunnassa toi mukanaan uuden ihmisen.

Tavallisen kuolevaisen -mihin itse lasken kuuluvani - elämässä ei ikinä tapahdu mitään niin kaunista tai runollista kuin kirjoissa.

Siksi kai on olemassa kirjallisuus. Koska ei ole täydellisyyttä.

Shakespeare

Kesälukemista:

Holden, Anthony: William Shakespeare.
Simonsuuri, Kirsti: Nautintojen ajan aarre: William Shakespearen sonetit.

Tällä hetkellä kesken:
André Brink: Vielä kun muistan.

Ja tämäkin vielä:
Yritän kahlata läpi Anthony de Mellon Havahtumista. Takkuista on.

Luettu:
Knut Hamsunin Mysteerioita. Merkillinen kirja joka jäi vaivaamaan mieltä.

Lukuloma

Amada kirmaa kesälomalaitumille heinäkuun ajaksi.

Uusi lukunautinto on kyllä valittu (kerrohan Pekka kaikille se..) joten elokuussa taas ta-va-taan!

Huhtikuinen hämärä hetki

Kirjallisuuskerho Amada kokoontui torstaina 20. huhtikuuta Tuuba:n mukavissa kotitiloissa. Iltamme alkoi noin kello 20 yhteisellä tervehdyksellä, jonka jälkeen otimme keskustelunaiheeksi Salingerin Sieppari ruispellossa -kirjan. Valitettavasti aikataulumuutoksen vuoksi parilla osallistujista oli kirja huonosti hallussa. Heidän tuskaiset huutonsa kaikuilivat kauan Kemijoen vielä hyisellä jäälakeudella... Mutta kuitenkin todettiin Salingerin olleen omana aikanaan moderni kirjoittaja. Kirjasta saattoi aistia 50-luvun yhdysvaltalaisen nuorison kapinallisuutta ja uhmaa aiempiin sukupolviin verraten. Mainittiin Salingerin olleen erikoinen kirjailija, joka saattoi säilytellä pitkiäkin aikoja mielestään epävalmiita käsikirjoituksia. Niitä on julkaistu jopa post-mortuumisti. Sieppari ruispellossa -kirjan päähenkilö oli erikoinen nuorimies. Tämän erikoisuuden varmisti hänen hyvä taloudellinen ja muu tilanteensa, joka mahdollisti toimeentulon ilman paneutumista opiskeluun tai työskentelyyn. Mikään kovanaama hän ei silti ollut, minkä todisti tämän läheinen ja hyvä suhde siskoonsa. Kirjan tapahtumat ja henkilöt oli sijoitettu jo selvästi nykyistä muistuttavaan moderniin maailmaan. Tarina voisi olla totta meidän aikanammekin. On helppoa uskoa kirjan olleen omana aikanaan nykyaikainen rakenteeltaan ja henkilöiltään.
Keskusteltuamme kirjasta paneuduimme yhtä intohimoisesti tarjolla oleviin maan antimiin. Yltäkylläisyys on monipuolisuutta. Illan yllätysvierailija oli Bacchus, joka kuitenkin tyytyi seuraamaan tapahtumia ympärillään matalalla profiililla. Siis ei suinkaan itseään esille tuoden. Osan vieraista saavuttua tulisilla vaunuilla, ei heillä ollut mahdollisuutta kaikkeen tarjontaan.
Auringon laskiessa vaipui kaupunki ympärillämme hitaasti pimeyteen, ja Amada:nkin tämänkertainen kokoontuminen päättyi. Niinhän katoavat ja loppuvat suuret sivilisaatiotkin ajan pyörteissä. Mutta kuten Niili-virran Egypti, Suuri Krokodiili, virkoaa kirjallisuuskerho Amada jälleen 12. toukokuuta kello 20.00. Aiheena on tuolloin Erich Maria Remarquen kirja Taivas ei tunne suosikkeja.
Mikäli muutoksia ilmenee, siitä ilmoitettaneen jäsenille joko tämän blogin kautta tai muuten.

Muutos edelliseen

Sopisiko sittenkin tapaaminen meillä tämän viikon torstaina, eli 20.4. klo 20?
Pidämme sellaisen lyhyen istunnon, puhumme nopeasti ja hiljaa, lopetamme ennen kuin kukaan huomaa kenenkään edes aloittaneen.

Kirja lienee luettu jo lähes kaikilla, näin ymmärsin. Jollei joku ole ehtinyt, ei se mitään! Kuka niitä kirjoja aina loppuun saakka lukee.. En minä ainakaan (paitsi tällä kertaa).