André Brinkin kirjasta Kun vielä muistan jäi mieleen seuraava ajatus:
Jos ihmissuhteemme olisivat täydellisiä, jäisikö tilaa kirjallisuudelle, musiikille, taiteelle?
Kirja oli mielenkiintoinen kokemus. Lähes 70-vuotiaan miehen näkökulmasta kirjoitettu muistelmateos pakotti venymään omien (pienien ja suppeiden) ajatusmaailmojen äärirajoille. Välillä oli vaikea mieltää isoisäni ikäisen miehen rakkauskertomuksia tosiksi tai tapahtuneiksi.
Vanheneminen lienee vaikeampaa naisille kuin miehille. Seikka josta kirjan vanheneva miespäähenkilö kantoi suurinta huolta, oli hänen potenssinsa. Naisilla seksuaalinen "kuihtuminen" tapahtuu verrattain varhemmin kuin miehillä, näin olen ymmärtänyt. Toisaalta vanheneminen prosessina on äärimmäisen kiehtova, ajatuksena suorastaan lumoava. Toisinaan kammoan ryppyjä, juonteita tai vyötärölle kertyviä makkaroita, mutta aina silloin tällöin muistan kuinka tämä kulttuuri on muokannut minut ihannoimaan nuoruutta - tuolloin vilkaisen peiliin ja totean, että näin on ihan hyvä.
Toinen keskeinen mieleeni jäänyt ajatus kirjasta liittyi yksinäisyyteen. Päähenkilömiehellä oli kymmenittäin naissuhteita, rakastajia, hetkellisiä ihastuksia, yhden yön, kahden yön, kuukausien tai vuosien suhteita. Lopussa hän hyvästelee yli satavuotiaan äitinsä kuolinvuoteella -ja huomaa olevansa yksin. Äidillä ei ole ketään muita kuin hän - edes hän, poikansa! - ja päähenkilö on juuri menettänyt viimeisimmän rakkaansa. Vähitellen päähenkilö tuntuu alistuvan kohtaloonsa; ei surullisena, ei pettyneenä, ainoastaan tilansa todeten. Olen yksin, tämä elämä nyt meni näin.
Kirjan poliittinen ulottuvuus liikkuu Etelä-Afrikan arkaluontoisen tilanteen ja viimeisimmän Irak-selkkauksen välillä. Sota ja rakkaus, politiikka ja ihmissuhteet kietoutuvat yhteen kuin hedelmällisessä maaperässä kasvaneiden viiniköynnösten hedelmistä syntyneet makuyhdistelmät. Päähenkilö hurmaakin kirjan alussa naisia nimenomaan nasevilla ja kielellisesti rikkailla viinikuvauksillaan. Mitä vaikeammiksi poliittiset tilanteet käyvät, mitä raaemmaksi sodat kasvavat, sitä vähemmän jää tilaa aistimuksille ja kuvauksille. Tulee mieleen, että kirjailijalla on ollut kiire saada sanotuksi kaikki mielessä olevat asiat. Tällöin hän on keskittynyt olennaiseen; naiseuden kuvaamiseen, rakkaudesta kirjoittamiseen.
Mitä rakkaudesta loppujen lopuksi jää jäljelle? Muistikuvia rakastetun piirteistä, naurahduksista, tuokioista, tuoksuista, hikisistä hetkistä, suolan mausta iholla. Ihminen yhdistyy tiettyyn hetkeen, tiettyy aikaan elämäämme, ja kirjassa myös aina tiettyihin poliittisiin periodeihin. Uusi ajanjakso yhteiskunnassa toi mukanaan uuden ihmisen.
Tavallisen kuolevaisen -mihin itse lasken kuuluvani - elämässä ei ikinä tapahdu mitään niin kaunista tai runollista kuin kirjoissa.
Siksi kai on olemassa kirjallisuus. Koska ei ole täydellisyyttä.
lauantaina, heinäkuuta 22, 2006
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)